Sinä, minä ja Dupree

Owen Wilsonin nimi on helposti rinnastettavissa suhteellisten huonoihin komedioihin, ellei sitten Wes Andersonin ohjaamia elokuvia lasketa mukaan. Tällä kertaa ärsyttävän oloinen näyttelijä tähdittää yhdessä Matt Dillonin (jonka tähtihetkiksi voitaneen laskea Wild Things ja There’s Something About Mary -elokuvat) ja Kate Hudsonin kanssa typerän oloista komediaa, jossa hieman lapsellisen oloinen Dupree päätyy asumaan tuoreen avioparin asuntoon. Avioparin aloitellessa yhteistä elämää, sekaantuu Dupree heidän arkeensa mahdollisimman monella ärsyttävällä tavalla, jotka on nähty monessa komediassa jo aikaisemminkin. Vitsejä väännetäänkin tuttuun tapaan seksuaalisuudesta, pornosta, vessassa käynnistä, ärsyttävistä tavoista ja tutusta luuseri-meiningistä, joka haisee “amerikalta” kotisohvalle asti.

Sinä, minä ja Dupree elokuva onkin jälleen kerran eräänlainen individualismin riemuvoitto, jossa “yhteisö” (tuore aviopari siis) paheksuu moittivaan sävyyn Dupreen käytöstä sekä henkistä, että fyysistä rappiotilaa. Amerikan yksilökeskeinen ajattelu ja amerikkalainen unelma onkin esillä omalla piilotetulla tavallaan miltei alusta loppuun. Tietenkin kun kyse on Wilsonista, niin jossain vaiheessa mennään myös rajusti yli: talo poltetaan ja välikatossa kontataan melkoisen myötähäpeän voimalla. Muutenkin Wilson herättää näyttelijänä lähinnä vastenmielisiä tunteita, sillä mies tuntuu menevän sieltä, mistä aita on matalin. Samaa voi sanoa myös Matt Dillonista, jonka rooli pikkuhiljaa appi-ukosta ja Dupreesta stressaantuvana Carlina on melko vaisu. Dillonin itsesääli ei vetoakaan katsojaan oikeastaan millään tasolla siitäkään huolimatta, että eväitä olisi ehkä jopa huomattavasti parempaa suoritukseen.

Samaa vaisua ja harmaata keskitasoa julistaa myös kieltämättä vetävän näköinen Kate Hudson, jonka rooli on selvästi kaksijakoinen ja enemmänkin tunnepitoiseksi kirjoitettu. Huumoriahan Hudsonilta ei tunnu irtoavan, mutta roolinsa nähden Hudson suoriutuu satunnaisista repliikeistään sentään kohtuullisesti. Onneksi edes veteraaninäyttelijä Michael Douglas suoriutuu appi-ukon roolistaan hyvin itseironisen otteen ansiosta, eikä pilkettäkään silmäkulmasta tunnu puuttuvan: sen verran rennosti mies osaa kuitenkin roolinsa ottaa.

Eniten Sinä, minä ja Dupree -elokuvasta puuttuu huumoria. Syyttävää sormea voi kenties eniten osoitella käsikirjoituksen suuntaan, mutta pahin ongelma lienee silti ohjaajien tuoleilla istuvilla Anthony Russolla ja Joe Russolla, joiden lähivuosien kokemus rajoittuu muutaman tv-episodin ohjaukseen. Kun mukaan lasketaan komedioissa selvästi rajoittuneet näyttelijät ja ohjaajien kokemattomuus, on selvää, ettei lopputuloksesta voida odottaa mitään maailman parasta komediaa. Elokuvasta voisi jopa sanoa, ettei kyseessä ole komedia, vaan hento ja ohut draama, joka mahtuu “katso kerran ja unohda” -elokuvien suureen kastiin. Unohtaminen on ainakin helppoa: Wilsonin huumoria ei vain kertakaikkiaan jaksa yhtään enempää.