Yksi lensi yli käenpesän

“I’m a goddamn marvel of modern science”

Näin kuvaili elokuvan päähenkilö itseään. Olen kuullut monia mielenkiintoisia tarinoita tempuista, joilla terve ihminen on huijannut itsensä sisään mielisairaalaan. Herääkin kysymys, missä menee hulluuden ja silkan mielikuvituksellisuuden raja. Viime vuosina hiljaiseloa ohjaamisesta pitänyt Milos Forman käsittelee näitä aiheita kolmen vuosikymmenen takaa olevalla elokuvallaan Yksi lensi yli käenpesän. Tämä kaaoksen ja järjestyksen välistä sotaa käsittelevä klassikko, joka on taatusti hänen tunnetuin teoksensa, sai aikanaan 5 Oscaria, mm. parhaasta ohjauksesta.

R.P. McMurphy (Nicholson) on virkavallan kanssa ongelmiin joutunut, keski-ikäinen mies, joka toimitetaan työleirin sijasta mielisairaalaan koeajalle tarkoituksena tutkia ovatko hänet vaikeuksiin johtaneet tekijät mielenterveydellisiä. Suljettuun tilaan ahdistettuna McMurphyn jo ennestään vilkas luonne saa lisäpontta, eikä mene aikaakaan, kun tapahtumat alkavat lipsua käsistä. Monille potilaista tämä uusi, rohkea ja auktoriteetteja uhmaava kapinallinen on kuin maan päälle laskeutunut Jumala. Mielisairaalan henkilökunta alkaa kuitenkin pitämään McMurphyn manipuloimistaitoja haitallisina ja koittaa saada tämän kuriin.

Nicholson tekee tähänastisen uransa uskomattomimman suorituksen omia polkujaan tallaavana yhteiskuntajärjestyksen vihollisena. Parasta hänen hahmossaan on sen monipuolisuus: Kapinallisen Duracell-pupun takaa löytyy myös katuva, ahdistunut mies, joka ei ole löytänyt paikkaansa alati raaistuvassa yhteiskunnassa. Tämä sisuksia kalvava ahdistus purkautuu ulos epäempaattisena ja lapsellisena käytöksenä sekä jatkuvana tarpeena olla valokeilassa. McMurphyn vastakohtaa, sadistista ja elämänilonsa menettänyttä hoitaja Ratchedia, näyttelee täydellisenä kivikasvona pysyttelevä Louise Fletcher. Kahden näin täydellisen vastakohdan seuraaminen on täyttä nautintoa molempien näyttelijöiden antaessa parastaan. Nauramiselta ei tämän elokuvan aikana voi välttyä, joskaan ei myös negatiivisilta tunnelatauksilta.

Sivuosista puhuttaessa on mahdotonta mainita kaikkia onnistujia. Ohjaaja Forman antoi näyttelijäkaartilleen opiskelumateriaaliksi aitoa videokuvaa mielisairaalan sisältä roolien omaksumisen helpottamiseksi. Elokuva onkin täynnä toinen toistaan mielettömämpiä roolihahmoja, joiden näytteleminen ei ole helppoa kenellekään. Forman onnistuu luomaan sairaalan ilmapiiriin täydellisen kakofonian tunteen. Erityismaininnan saavat ylitunteellista Mr. Martinia näyttelevä Danny DeVito sekä itseään filosofisena nerona pitävä Harding (William Redfield). Jylhää intiaania, Chiefia, näyttelevä Will Sampson tuo myös oman rautaisen mausteensa jo ennestään monia aineksia sisältävään soppaan.

Vaikean elokuvasta tekee sen ristiriitaisuus. McMurphy tarjoaa muille potilaille vähintäänkin epäilyttäviä ”hoitomenetelmiä” sairaalavierailunsa aikana, mutta onko hänestä potilaille enemmän harmia vai hyötyä, se jää jokaisen itsensä päätettäväksi. Sotilaskurilla osastoaan järjestyksessä pitävä hoitaja Ratched pitää uutta potilastaan haitallisena ja yhteiskuntaan sopimattomana yksilönä, joka kaipaa mielisairaalan apua. Itsessäni heräsi kuitenkin kysymys: Eikö jokainen meistä tunne luovia hulluja, joilla on tarve olla valokeilassa? Haaste on vain siinä, että henkilö saadaan ohjaamaan energiaansa oikeisiin asioihin antamalla oikeanlaisia virikkeitä. Tämähän loppujen lopuksi on yhteiskunnan tehtävä.

Ehdottomasti elokuvahistorian suuria klassikoita, jonka ohittamista en suosittele kenellekään.