Aleksanteri

"…ja Aleksanteri itki katsoessaan valtakuntaansa, ei ollut enää maailmoja valloitettavana." Tuossa erittäin löysä siteeraus, jonka kuulin 8-vuotiaana ja se on säilynyt muistissani tähän päivään asti. Niin vaikuttava on Aleksanteri Suuren legenda. Oliver Stonen suurelokuva Aleksanteri yrittää herättää tätä tarinoista suurinta jälleen eloon.

Niille, jotka vähänkään tuntevat historiaa on turha kerrata juonta; elokuva summaa Aleksanterin elämänvaiheet pikkupojasta kuninkaaksi ja lopulta maailmanvaltiaaksi. Huipulla tuulee, menneisyyden haamut eivät jätä rauhaan eikä mikään liian suuri ole ikuista.

Colin Farrell kunnianhimoisena ja rohkeana Aleksanterina, lumoava Angelina Jolie tämän mystisenä äitinä ja Val Kilmer viinaanmenevänä kuninkaana. Tarinan keskipiste sekä tämän elämän kaksi voimakkainta hahmoa. Anthony Hopkins tapahtuvia kertaavana hallitsijana ja Jared Leto ystävyysrajoja rikkovana toverina sekä Rosario Dawson uhmakkaana villikansan puolisona luovat tarinan sekstetin, keskustan ja kehyksen. Vaan mahtuupa siihen paljon muutakin.

Etukäteen ajateltuna Oliver Stone ei ole huono vaihtoehto tämän kaltaisen Hollywoodspektaakkelin ohjastelijaksi, mutta muutama sopivampikin nimi tulee mieleen. Ja onhan jälki oikein näyttävää, Stone tuo sen kaivatun karheuden ja symboliikan siloteltuun Hollywoodiin.

Mutta kyllä se mopo lähtee konkarinkin vanttuusta: liki kolmituntinen – vaan ei ylipitkä – elokuva ei polje juurikaan paikallaan, mutta harvoin se myöskään iskee asian ytimeen.

Odotetusti lavasteet ja muu tekinen puoli on viimeisen päälle kunnossa, kun on kyse muinaisen maailman jälkilämmittämisestä. Kaikki on isoa jos niin tarvitaan ja välillä on tyyntä ennen myrskyä niin kuin kuuluukin. Ihme sinänsä, ettei mikään tunnu juuri miltään. Taistelut ovat toki kaikessa massiivisuudessaan hienoa katseltavaa, mutta ne eivät erotu edukseen; kaikki on jo nähty? Täytyy tosin mainita, että elokuvan kliimaksi – ainakin minulle – sijoittuu Intian taisteluun. Kohtaus sai minut jopa pidättämään henkeäni.

Entäpä henkilömaailma? Aleksanterin rooli on liian suuri kenelle tahansa. Colin Farrell on ennekin näyttänyt osaavansa ja niin hän tekee nytkin, mutta mahdottoman edessä nöyrtyi jopa itse Aleksanteri. Angelina Jolie oli alkutekstejä tutkaillessa arveluttava nimi, mutta hän onkin juuri sopivassa roolissa ja suoriutuu hyvällä arvosanalla. Val Kilmerin roolisuoritus ei ole järin pitkä, mutta silti – tai juuri siksi – voimakas. Jostakin syystä pelkkä Jared Leton naaman näkeminen sai sappeni kiehumaan; häiritsevän vaalensinisillä silmillä varustettu siloposki on elokuvan heikoin lenkki. Rosario Dawson liikkuu samoilla aaltopituuksilla. Anthony Hopkinsista ei ole taaskaan mitään pahaa sanottavaa, mutta jälkimaku on silti valju.

Musiikki, kuvaus, leikkaus ja muut osat elokuvaa ovat vankkaa perustasoa. Ei mitään mullistavaa, mutta ei heikkoakaan. Uhkaavat pudota mitäänsanomattomuuden kuiluun.

Jälkikäteen mietittynä Aleksanteri ei vastaa odotuksia. "Vääriä" paloja tässä palapelissä ei juurikaan ole, mutta joku taisi kadottaa muutaman oikean. Elämänkertaelokuva on vaikea laji ja etenkin Aleksanterin tapauksessa jopa mahdoton. Yhtä suurta elämää ei voi tiivistää edes kolmeen tuntiin, mutta kyllä siitä silti voi nauttia.