Hercule Poirot: Teetä kolmelle

Todella onnistuneen Five Little Pigsin jälkeen Agatha Christien luoman hahmon, Hercule Poirotin, oli aika palata “raiteilleen”. Raiteille paluu tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että Teetä kolmelle-episodissa (tai oikeastaan tv-elokuvassa) päädyttiin samalle harmaalle keskinkertaiselle tasolle, jolla Poirotit valitettavan usein liikkuvat David Suchetin loistavasta näyttelijäntyöstä huolimatta. Dave Mooren ohjaamasta Sad Cypressistä puuttuukin tietynlainen tunne, joka ei välity tästä petoksen verkosta, mihin Poirot on astumassa.

Elokuva alkaa silti kiinnostavasti: nuorelle pariskunnalle tulee uhkaava kirje, joka päätyy Poirotin tutkittavaksi. Belgialaisherrasmies tietenkin aavistaa pahaa kakkulat silmillä, mutta kun murhaa ei ole vielä tapahtunut, niin mitäs siinä sitten voi tehdä? Kun veriteko sitten tulee, on Poirotin pelastettava nuorehko naisihminen (Elisabeth Dermot Walsh) vankilalta, johon hän on syyttömänä joutumassa. Rakkauden ja ahneuden maailmaan ulottuva tv-elokuva saakin Poirotin harmaat aivosolut liikkeelle viimeistään totuttujen teekupposten ja leivoksien ääressä.

Suchet onnistuu jälleen tuomaan hahmoonsa terävyyttä ja sopivaa intohimoa rikosta selvittäessään. Kun mies pääsee vauhtiin, ei Poirotia periaatteessa pysäytä mikään: pikkumiehestä kehittyy nopeasti älykäs ja nokkela etsivä, joka ei epäröi ruoskia itseään oman tyhmyytensä takia. Samaan tenhoon pääsevät myös muut näyttelijät: syyttömänä vankilaan joutuva Walsh kiemurtelee rakkauden tuskissa ja sulhaskandidaattia näyttelevää Rupert Penry-Jonesia janottaa vanha suola. Varsinaiseksi kohtalokkaaksi naiseksi leimattava Kelly Reilly ihastuttaa raikkaudellaan ja mm. Lovejoysta tuttu Phyllis Logan häärää innokkaasti taustalla. Muutenkin koko näyttelijäkaarti tekee hyvää ja tasaista työtä, vaikkakaan mitään mullistavaa ei koko puolitoistatuntisen aikana nähdäkään.

Puitteistaan huolimatta Teetä kolmelle on varsin keskinkertainen elokuva. Siitä puuttuu täysin Five Little Pigs:ssä nähty intohimo ja haikeus ja Mooren ohjaamasta elokuvasta välittyykin katsojalle vain tasainen harmaus ja ankeus. Komean kartanon tiloissa jälleen kerran tietenkin pyöritään ja murhat näyttävät olevan vain rikkaiden etuoikeus, mutta silti palapelista puuttuu jotain. Jopa Suchetkin tuntuu välillä polkevan paikallaan, eikä pieniä huumoripläjäyksiä nähdä. Muutenkin homma tuntuu tällä kertaa astetta vakavammalta puuhaamiselta, jossa varaa hymyihin ei ole lainkaan. Tuloksena onkin hieman jämähtänyt, tarinaltaan heikohko ja tunnelmaltaan harmaa elokuva, jonka kyllä ensikertalaisena kykenee katsomaan helposti läpi.