Ran

Akira Kurosawa on mahtava mies. Pitkän uransa aikana hän ohjasi toinen toistaan mahtavampia mestariteoksia. Hän myös kirjoitti itse kaikki ohjaamansa elokuvat. Toisinaan hän otti tarinaa ja inspiraatiota jostain muualta, Ranin tapauksessa William Shakespearen näytelmästä King Lear.

Ran lukeutuu Kurosawan myöhempiin ohjauksiin ja on samalla massiivisimpia, ellei massiivisin teos hänen filmografiassaan. Elokuva sai tukea lännestä: Steven Spielberg, George Lucas ja Francis Ford Coppola – Kurosawan uskolliset ihailijat – antoivat taloudellista tukea tähän teokseen. Kurosawa itse suunnitteli pukuja elokuvaan ja maalasi storyboardia kymmenen vuotta. Jokaisesta otoksesta tulisi taideteos, miksi ne tulivatkin. Shakespearista ja länsirintamalta tulleesta rahallisesta tuesta huolimatta Ran on ehtaa Kurosawaa, tuettuna Shakespearimäisin merkein. Tulos ei ole muuta kuin pala täydellisyyttä, mahtava spektaakkeli, jollaista ei olla nähty ja joka lyö näyttävyydellään lyttyyn jopa nykyajan virstanpylväät, Taru Sormusten Herrasta -elokuvat.

Ichimonji -klaanin suuri johtaja Hidetora on vanha ja johtajuus on aika siirtää yhdelle kolmesta pojasta. Vuosikymmenien verenvuodatus ja ryöstö saisi loppua uuden johtajan astuessa ensimmäiseen linnaan, joka on päälinnoitus Ichimonjin kolmesta linnoituksesta. Tämä on vanhan Hidetoran toivomus ja vanhin pojista, Taro, saa johtajuuden. Saburo, nuorin pojista, kyseenalaistaa isänsä päätöksen ja palkkioksi tästä hänet karkoitetaan alueelta. Keskimmäinen pojista, Jiro, menee isänsä päätöksen mukana ja saa itselleen yhden linnan johtajuuden.

Taro ajaa Ichimonji -klaanin alueen sotaan, traaginen verenvuodatuksen aika nousee ja tässä samassa vanha Hidetora pakenee poikansa vallan alta. Hulluuden partaalla olevan Hidetoran ainoaksi lohduksi jää hänen narrinsa, joka paljastuu todella elämänviisaaksi hahmoksi.

Kurosawan vanhempien elokuvien pääosaeliitti – kuten Toshirô Mifune ja Takashi Shimura – on saanut väistyä herran uudemmassa tuotannossa. Elokuvan ehdottomasti hienoimman roolin tekee Tatsuya Nakadai itse Hidetoran roolissa. Muutos ylpeästä ja määrätietoisesta klaaninjohtajasta rappeutuneeseen ja tuskissaan elävään vanhukseen on valtavan hieno. Nakadain esitys perustuu pitälti eleisiin, sillä hänen roolinsa on kauttaaltaan vähäpuheinen. Siitä huolimatta katsoja voi aistia kaiken: mielentilat, pelot ja kivut. Narria, elämänviisasta huvittajaa näyttelee unohtumattomasti Peter. Hänen suuhunsa on pistetty elokuvan unohtumattomat viisaukset, kuten ”Järjettömässä maailmassa vain järjettömät ovat terveitä.” ja ”Ihminen kulkee aina samoja teitä. Jos se kyllästyttää, niin hypätkää.” Jälkimmäiseen sisältyy vielä hyvin tyypillinen Kurosawa -komiikka. Energisine ilmeineen ja hyppimisineen narri on myös suuri osa elokuvan huumorista. Taroa ja Jiroa näyttelevät Akira Terao ja Jinpachi Nezu ovat kaksinaamaisina ja pelkurimaisina veljinä erinomaisia. Helposti isältä peritty valta ajaa molemmat järjettömyyden rajamaille, heidän tavoitellessa vielä enemmän valtaa. Eritoten molempien performanseista paistaa eräänlainen särmikkyys ja vahvuus, mikä on ihailtavaa katsottavaa. Saburoa näytetään elokuvassa kovin vähän, mutta siitä huolimatta häntä näyttelevä Daisuke Ryu ei jää yhtään jalkoihin. Veljistä erilaisin Saburo tuo rauhallisine eleineen ja luonteineen tarvittavaa kontrastia veljien välille. Suurimmaksi osaksi elokuva naishenkilöissä kulminoituu Kaedeen, Taron vaimoon, joka pakkomielteenomaisesti yrittää ottaa hallitsijanhuonetta haltuunsa. Kaeden motiivit löytyvät paljon syvemmältä kuin yleisestä vallan- tai rikkauksienhalusta. Mieko Haradan kunniakas suoritus Kaeden roolissa monine hienoine yksittäisine kohtauksineen on kertakaikkisen unohtumaton. Varsinkin tämän ja Jiron ensitapaaminen on kaikessa mahtavuudessaan sanoinkuvaamattoman hieno. Jiron vaimoa Sueta näyttelevä Yoshiko Miyazaki on myös hyvä elokuvan toisena tärkeänä naisena. Masayuki Yui esittämä Tango on elokuvan kylmä soturi, joka auttamatta toi mieleenii Toshirô Mifunen samuraihahmot. Tällaista näyttelyä ei näe joka vuosi, hyvä jos kerran vuosikymmessä. Näyttelijäsuoritukset ovat suunnaton rikkaus ja ylpeydenaihe Ranille.

Kuvallinen puoli pistää kertakaikkiaan sanattomaksi. Homman hoitaa Kurosawan hyväksi todetut luottokuvaajat Asakazu Nakai, Takao Saitô ja Masaharu Ueda. Tulos ei ole enempää eikä vähempää kuin täydellinen. Kuvat jylhistä vuorimaisemista, tasaisista vihreistä kentistä ja suut auki loksauttavista linnoituksista ovat ehtaa taidetta. Kuvakulmat tukevat kokonaisuutta ja ovat harkitun hienoja nekin. Kun Saburo ja kaksi hänen miestään hänen molemmin puolin katsovat kukkulan laelle kerääntyviä ratsusotilaita kameran ollessa heidän selkiensä takana, on taideteos valmis. Musiikki hoituu Tôru Takemitsun säveltämänä, ryydittäen tätä mahtavaa kokonaisuutta.

Viisi vuotta hieman aurattoman Kagemushan jälkeen Kurosawa palaa samoille tantereille, tällä kertaa tehden mestariteoksen vailla vertaa. Vajaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen teos ei näytä päivääkän vanhalta, lyöden näyttävyydellään jokaisen nykypäivän sota-draamaspektaakkelin. Elokuvaa ei kannata lähtä katsomaan odottaen adrenaliinipaukkuista sotaelokuvaa. Harvojen taistelujen välissä se on miltei runollinen mestariteos vailla vertaa. Kurosawasta pitäville ehdoton must see. Muille hieman vaikeasti suositeltava mestariteos.