Kill Bill: Volume 1

Quentin Tarantino on luonut kulttielokuvia. Parhaiten hänet tunnetaan Reservoir Dogsista, erinomaisesta esikoisteoksestaan sekä 90-luvun puolivälin kulttiklassikosta, Pulp Fictionista. Kuusi vuotta sitten ilmestyi mainio Jackie Brown, ja siitä lähtien elokuvakansa on kärsimättömästi odottanut Tarantinon seuraavaa taideteosta. Nyt se aika on tullut, Kill Bill, animevaikutteinen, spaghettwesternin omainen kostotarina on saapunut, ja siitä kiitän Jumalaa.

Kill Bill, kuten todettu, alkaa mahtavalla Nancy Sinatran kappaleella Bang Bang. Se kaptivoi katsojan heti alkuunsa. Ensisekunneista olin myyty. Tunnelma oli katossa, Kill Bill oli ensimmäinen elokuvateatterissa katsomani Tarantino-pätkä, ja odotukseni palkittiin, Tarantino teki sen jälleen.

Elokuvan juoni on melko peruskamaa. Morsian on katkera, vihantäytteinen naikkonen, joka janoaa kostoa, elää ainoastaan saadakseen oikeutta. Miehen ja vaavin kuolemalle on saatava hyvitystä millä hinnalla hyvänsä. Eli ei mitään eriskummallisen omaperäistä. Juoni ei olekaan tämän elokuvan selkäranka. Yleensä Tarantinon valttikorttina pidettyä dialogia, taivaallista vuoropuhelua ei juurikaan ole, mutta mielestäni tämä on hyvin korvattu muilla svengaavilla osa-alueilla, minkä takia Kill Billiä voisi lähes nimittää omaperäisimmäksi Quentinin elokuvista.

Näyttelijäkaartikin on oikein onnistunut. Lucy Liu on mainio kylmänä rikollispomona, Uma onnistuu roolissaan kiitettävästi, ja muutenkin oikeen pätevää porukkaa. Harmikseni erinomainen Michael Madsen ei päässyt Volume1:ssä täyteen mahtiinsa, vaan jäi pahasti taka-alalle. Sonny Chibakin teki oikein mukavan suorituksen mysteerisenä miekkaseppänä.

Kuten todettu, elokuvassa ei ole sitä tunnettua Tarantinoa dialogien muodossa, mutta sitäkin enemmän terästettynä muilla alueilla. Musiikki on parasta mitä olen luultavasti koskaan missään elokuvassa kuullut, ja ohjaajan tyyli takertua siihen, ohjata elokuvaa sen tahdissa on ihailtavaa. Ainoastaan Ennio Morriconen sävellykset ylittävät RZA:n, neron jokaisen soundin takana. Itse asiassa elokuva sisältää monia spaghettiwestern-otteita, useat kuvakulmat ja musiikit tuovat mieleen Sergio Leonen parhailla päivillään, myös tarina on länkkäreille uskollinen. Kill Bill on yksi visuaalisesti upeimmista ja tyylikkäimmistä elokuvista vuosiin. Jokainen kohtaus on nautinnollista katsoa. Anime-vaikutteisuus, kung-fu-ote ja spaghettiwesternien tyylikkyys yhdistettynä Kill Bill on vakavasti otettava elokuva vähemmän vakavalla tyylillä, verta todella roiskuu useita litroja, mutta sekin kuuluu asiaan, animen absurdius tukee tällaisia vähemmän realistisia aspekteja.

Minä nautin, ja uskon, että monet muutkin tulevat nauttimaan. Elokuvaan jää useita aukkoja, mutta Morsiammen tarinan toinen osa varmasti paikkaa ne. Elokuva ei ole vielä kovin syvällinen, mutta aika näyttää miten se paikataan. Kill Billiä tulee katsoa ennemminkin viihdyttävänä elokuvana, palana taidetta, kaunis ja viihdyttävä, erilainen ja silti niin tuttu. Toisen osan pohjustuksena täydellinen, nyt kaikki riippuu tulevasta…