Jackie Brown

Kulttielokuvaksi nousseen Pulp Fictionin jälkeen odotettiin Quentin Tarantinon seuraavaa elokuvaa kieli pitkällä roikkuen ja kuolaten. Minusta odotus palkittiin täydellisesti kun toiset taas sanovat, että Jackie Brown on Tarantinon ehdottomasti heikoin elokuva. Rohkenen silti olla eri mieltä näiden kanssa, sillä minulle Jackie Brown on ehdottomasti uskomaton elokuva, suoranainen napakymppi, jonka lievä hidastempoisuus ehkä vieraannutti Tarantinon räiskyvään tyyliin tottuneet katsojat. Tällä kertaa vuorosanoja ei nakutettu kuin konekivääristä, eivätkä tapahtumatkaan vaikuttaneet välillä niin viileiltä, mutta silti oikeanlainen tunnelma ja tietynlainen “tarantinolainen” tyylitaju oli kaikkialla läsnä aina tarinasta musiikkiin saakka.

Yksi Tarantinon tavaramerkeistä on aina ollut roolitus. Tälläkään kertaa se ei todellakaan pettänyt, vaan maestro löysi rooleihin loistavasti näytteleviä, mutta hyvin yllättäviä nimiä. Nimirooliin astui Pam Grier, 70-luvun “unohdettu” tähti, joka kiistämättä teki Jackie Brownissa yhden elämänsä rooleista: surkeimpaan mahdolliseen lentoyhtiöön töihin päätynyt, Michael Keatonin idealisti-poliisille kiinni jäävä, keski-ikäinen nainen, oli Grierin tulkitsemana samalla aikaa salaperäinen ja kiinnostava. Grierin loistavaa roolia pitää kiittäen kumartaa niin näyttelijänkin kuin ohjaajankin suuntaan: Tarantino puristikin takavuosien tähdestä karisman ulos kuin mehun sitruunasta. Toinen Tarantinon takavuosien löytö, ja Grierin hahmoa loistavasti tukenut näyttelijä oli Robert Foster, jonka rooli takuumiehenä oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ihailtava. Foster näyttelikin itsensä takaisin parrasvaloihin arkisen sankarin roolillaan.

Eivätkä loistavat roolit siihen loppuneet. Ehkä uransa parhaan roolin Pulp Fictionin roolin ohella tehnyt Samuel L. Jackson oli Jackie Brownissa tiivistetysti sanottuna kertakaikkisen loistava. Isona asekauppiaana itseään pitävä ja “liiketoimissaan” hyvin menestynyt Ordell oli Jacksonin käsissä kertakaikkisen kuumaa kamaa. Kylmänrauhallisen ulkokuoren alta syöksyi tarvittaessa esiin tappaja, joka ei keinoja kaihtanut. Ystävilleen lojaali, mutta samalla omaa vastuutaan pakoileva Ordell menetteleekin elokuvassa vanhaa ja tuttua sääntöä: syö tai tule syödyksi. Jackson oli roolissaan muutenkin niin hyvä, ettei Ordellin roolia jälkikäteen ajateltuna olisi voinut antaa kenellekään muulle: miehen ilmeet, eleet ja koko olemus huokui sitä omistautumista roolille, joka olisi ainakin minun puolestani voinut palkita jo jotenkin.

Kuten Grierin roolia täydensi Foster, niin Jacksonin roolia täydensi todellinen legenda, Robert De Niro. De Niro heittäytyi myöskin täysin roolinsa vietäväksi: tukevoitunut ja “ikääntynyt” De Niro olikin miltei täydellinen vastakohta kaksi vuotta aiemmin ilmestyneen Heatin hyväkuntoisella roistolle, joka oli kylmän laskelmoiva ammattirikollinen. Tällä kertaa De Niro sai roolinsa pössyttelyn lomassa uudenlaista uskottavuutta ja karismaa, mitä mieheltä ei oltu totuttu näkemään. Tuloksena oli Bridget Fondan kanssa tehdyt ikimuistoiset kohtaukset, joista helposti muistettavin lienee todella tyly parkkipaikka-riita. Kun mukaan vielä laskettiin monta muuta kohtausta, kuten kertakaikkisen nerokaasti kuvattu ja näytelty kohtaus Jacksonin ja Chris Tuckerin kesken, voidaan todeta Jackie Brownin roolituksen olleen erittäin hyvä.

Tarantinolla on ollut myös aina tyyliä, jota monet muut ohjaajat ovat yrittäneet matkia. Yksi miehen elokuvissa erikseen erottuva asia on musiikki, joka varsinkin Jackie Brownissa loi tunnelmaa ja toi siihen tyyliä, josta olisi ollut jaettavaa vaikka kuinka paljon. Jackie Brownissa tarkkaavainen kuuntelija huomaa varmasti Tarantinon kiinnostuksen 60- ja 70-luvun vaihteessa tehtyyn musiikkiin, jonka ansiosta elokuvassa soivatkin monet kuuluisat kappaleet aina Bobby Womackin Across 110th Streetistä aina The Supremesin esittämään Baby Love -kappaleeseen asti. Kun loistavia ja tyylikkäitä kohtauksia ja ennen kaikkea toimivaa ja äärimmäisen kiinnostavaa tarinaa tuki näin hieno ja tilanteeseen sopiva musiikki, oli suoranainen mestariteos valmis. Tyylikäs, ajaton ja persoonallinen pläjäys, josta ei voinut olla nauttimatta.