Guess Who

Katharine Hepburnin ja Sidney Poitierin tähdittämän Guess Who’s Coming to Dinner-elokuvan pohjalta tehty remake-komedia, Guess Who, on melkoisen turhauttavaa katsottavaa. Kevin Rodney Sullivanin ohjaama ja kahden kohtuullisen tunnetun nimen omaavan näyttelijän tähdittämä elokuva onkin tuttua läpän heittämistä rodullisista ongelmista, epäluuloista ja tietenkin tarinan opetuksen löytämisestä. Tarinan perussynopsiksessa ei sen sijaan ole oikeastaan mitään vikaa, sillä valkoisen vävypojan tuleminen mustan perheen taloon on kieltämättä herkullinen ja vitsien kannalta mitä oivallisin tilanne.

Ensivaikutelma Guess Who:sta on hyvä, sillä omissa kirjoissani koomikko Bernie Mac on erittäin pätevä ja hauska näyttelijä. Varsinaista pettymystä Mac ei katsojalle tuokaan ja kiusalliset hetket alusvaatemalli Ashton Kutcherin kanssa ovat elokuvan parasta antia. Muuten elokuva on niin Macin kuin muidenkin näyttelijöiden osalta melkoista tuuban soittamista. Mac tyytyykiin paria ilmettä ja kohtausta lukuunottamatta vain tuttuun komedioille tyypilliseen hempeilyyn ja tosikkomaiseen patsasteluun, josta yritetään viljellä huumoria. Guess Whon huumori painottuukin paljon ylisuojelevaiseen isälliseen toimintaan kuin myös lukuisiin väärinkäsityksiin ja harhaanjohtamisiin.

Elokuvan toinen päänäyttelijä Ashton Kutchet osoittaa jälleen kerran, miksi häntä ei pidä ottaa kovinkaan vakavana näyttelijänä siitäkään huolimatta, että mies onnistui Perhosvaikutuksessa melkoisen hyvin. Kutcher nimittäin näyttelee… Tai siis yrittää näytellä… Tai en oikein tiedä, että mitä Kutcher yrittää, sillä miehen Simon on yksi komedian genren epäuskottavimmista hahmoista. Säälittävääkin säälittävämpi pörssimeklari, jonka lapsenomaista olemusta ei ainakaan rahamaailma ole tuhonnut. Vain elokuvan hiljaiset hetket sopivat Kutcherille, joka viettää ne sopivasti Macin hellässä syleilyssä lähestulkoon kirjaimellisesti.

Miinuksia löytyy Guess Whosta toki muualtakin kuin pelkästä Kutcherista, jonka roolihahmo ei ole mistään kotoisin. Ensinnäkin elokuvan herkullisesta tilanteesta ei ole otettu läheskään tarpeeksi irti, vaan aiheesta revitty huumori on jätetty täysin Macin harteille miltei kuin spontaanisti toteutettavaksi stand-upiksi. Lisäksi elokuva on suhteellisen pitkästä kestostaan huolimatta äärimmäisen tylsä ja sisältököyhä tapaus, josta katsottavaa saa hakemalla hakea. En voikaan ymmärtää, miten ohjaaja Sullivan on onnistunut tunkemaan elokuvaan niin paljon tapahtumia, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä. Katsojaa ei todellakaan kiinnosta koomiset “lähden nyt töihin”-sivuhahmot tai vaimon ystäväpiirin kälättävät ja huonoja juttuja viljelevät naiset. Kruununa huipulla piilee vielä Macin ja Kutcherin nolo jenkkifutis-matsi olohuoneen lattialla ja tietenkin pakolliset “kulta tule takaisin, koska rakastan sinua”-lässytykset. Niitä on hyvänmielen komedioissa nähty jo iät ja ajat, eikä romantiikka todellakaan tätä elokuvaa pelasta millään tavalla. Vaikeaahan tätä elokuvaa on kenellekään suositella, mutta kyllä silti rankkaisin tästä flopista huolimatta Macin mustien koomikkojen kärkikastiin, sillä kaikki tekevät virheitä.