Avatar: Fire and Ash

Kuten edellisessä ”Avatar The way of the water” arvostelussa mainitsin, niin tämä kolmas osa kuvattiin samaan aikaan toisen osan kanssa, joten nyt ei tarvinnut ihan niin pitkään odottaa jatkoa, vaan pari vuotta riitti kaiken leikkauksen ja tehosteiden hieromiseen. Avatar: Fire and ash jatkaa lähes suoraan edellisen elokuvan lopusta, ja ainakin yrittää viedä tarinaa eteenpäin, mutta katsojan väkisinkin valtaa tietynlainen deja-vu tunne pitkin elokuvaa. James Cameron on toki yrittänyt luoda luontevan jatko-osan, johon katsojan on helppo päästä sisään, mutta samalla on sortunut siihen pieneen miinaan missä aletaan toistamaan tiettyjä teemoja.

Kun muut 3D elokuvat ovat hiljalleen kuolleet pois, Avatar jatkaa tällä valitsemallaan tiellä, tehden siitä nykyaikana täysin omanlaatuisensa elokuvan. Sen 3D ei ole päälle liimattua huttua, vaan jälleen kerran Pandora avautuu katsojille suorastaan henkeäsalpaavan hienona ja visuaalisesti tämä on jopa hienompi kuin edellinen osa. Myös näitä elokuvia varten kehitetty liikkeenkaappaus tekniikka, jossa näyttelijät oikeasti näyttelevät kohtauksensa, mutta jotka sitten jälkituotannossa muokataan tietokoneella luoduiksi hahmoiksi, on samalla nerokasta, kuin vapauttavaa. Jaken, Neytirin kuin Quaritchin ilmeet ja eleet ovat kuin oikeasta maailmasta vaikka he näyttävätkin Na’vi kansalta. Jännä huomio muuten näyttelijöistä, kun Jakea esittävä Sam Worthington on kadonnut jonnekin B-elokuvien loppumattomaan suohon, niin Zoe Saldana sekä Stephen Lang ovat pysyneet edes jotenkin hollywoodin A-listalla.

Mutta entä itse tarina? Mihin James vie meidät sen jälkeen, kun Jake on menettänyt yhden pojistaan sodassa ihmisten koneita vastaan ja elämä meri Na’vien kanssa alkaa tuntumaan ahdistavalta. Noh, tässä tuleekin elokuvan heikoin kohta, sillä merta ei jätetäkään, vaikka elokuvan nimestä voisi niin päätellä, vaan pääpaino on edelleen sen äärellä. Onneksi tuli ja tuhka kuitenkin hyppäävät tarinaan mukaan Mangkwan heimon johdolla. Heidän tulisieluinen johtajansa Varang (Oona Chaplin) on hylännyt Eywan, tuon muun kansan ”Jumalan” ja päättänyt ryöstellä muita heimoja ja elää täysin omilla ehdoillaan. Mieleen tulee lähinnä joku omillaan elävä rikollisjoukko, jonka ainoa tehtävä on pölliä kamat muilta. Mutta heidän mukaantulonsa tuo elokuvaan sopivaa särmää ja todellakin vauhtia ja vaaratilanteita.

Samalla Kiri, jota Sigourney Weaver jälleen loisteliaasti esittää, alkaa hyödyntämään täyttä potentiaaliansa Na’vina ja vaikka hän ei olekaan varsinainen Avatar, on hän jonkinlainen Jeesus, sillä hän on syntynyt ilman isää neitseellisesti Eywan avustuksella. Ainoa ongelma Kirin esityksessä on se, että hän kuitenkin kuulostaa vanhemmalta naiselta, ja vaikka Sigourney tekee huikean työn esityksessä, jokin tuossa äänessä vähän häiritsee. Mutta onneksi tämä ei ole ainoa asia mikä häiritsee. Koko tarina kiertää jälleen täyden kehän siihen, että Quaritch jahtaa Jakea ja hänen perhettään ja suuri lopputaistelu käydään merellä missä Tulkun valaat ja vihdoin koko Pandoran luonto pistää ihmisille kunnolla hanttiin. Taistelu itsessään on niin henkeäsalpaavan hieno ja vauhdikas että huomasin puristavani isense salin penkkejä vähän liiankin kovaa.

Avatar: Fire and Ash on hieno kolmas osa, ja aika näyttää onko se viimeinen osa. Nyt kuitenkin tarinassa päästään jonkinlaiseen loppuun, ja epäilen että samat näyttelijät jatkavat neljännessä tai viidennessä osassa. Edelleen häiritsee tämä eräänlainen Tanssii susien kanssa tarina avaruudessa, sekä tietyt kliseet mitä viljellään täysin häpeilemättä. Mutta kuten aikaisemminkin Avatarin hienous on sen visuaalisuudessa, ja sen eräänlaisessa eeppisyydessä ja siinä että katsoja uppoutuu kyllä tarinaan niin totaalisesti että tietyille ”virheille” antaa anteeksi. Se on yli kolmetuntinen luonto-opas Pandoraan, ja jälleen kerran osoitus, että Cameron osaa kyllä luoda viihdyttäviä elokuvia joissa jokainen yksityiskohta on hiottu äärimmilleen.