American Dreamz

Jenkkilä, tämä päivä. Presidentti Stanton (Quaid) valitaan toiseksi kaudeksi virkaansa. Esikuntapäällikkö (Dafoe) pitää huolen siitä, että pölhö presidentti ei turhaan joudu vaivaamaan päätään maailman ongelmilla. Julkisuuskuvaa tosin pitäisi kiillottaa jotenkin ja presidentti lähetetäänkin vierailevaksi tuomariksi TV:n suosituimpaan ohjelmaan, American Dreamziin. Kykyohjelmaa juontaa itsekeskeinen naistenmies Martin Tweed (Grant), joka ihastuu Sallyyn (Moore), ohjelman kilpailijaan. Ohjelmaan osallistuu myös jonkin Lähi-idän maan terroristileiriltä potkittu Omer (Golzari), jolla on oma, räjähtävä ohjelmanumeronsa.
Tuossa juonikuvio, jota kirjoittaessa ja muistellessa ehdin kyllästyä monesti.
Nuoremman Bushin ja tosi-tv:n valtakauden aikana maailman johtovaltio kärsi moraalisesta tyhjiöstä ja hölmöä apinaa muistuttavasta johtajastaan. Koomikot ja satiirikot ympäri maailman saivat viikottain uusia aiheita joista työstää materiaaliaan. Vuonna 2006 ohjaaja Paul Weitz (American Pie, Poika) hyppäsi mukaan samaan villitykseen ja päätti lämmittää kuusi vuotta vanhan sopan. Uudet, tuliset mausteet jäivät kuitenkin lisäämättä.American Dreamz ontuu jokaisella osa-alueella.

Weitz ei kerro mitään uutta tai mielenkiintoista. PG-13-versio jenkkilän nykytilasta tuntuu löysältä ja hengettömältä jos ottaa vertailuun minkä tahansa South Park-jakson tai useimpien koomikoiden ja muiden yhteiskunnallisten kommentaattoreiden setit. Weitzin omasta kynästä syntynyt tarina on vailla oikeita tarttumapintoja. Yksittäiset kohtaukset ovat myötähäpeän kömpelöä ja näkemyksetöntä juhlaa, puhumattakaan isommasta tarinan kaaresta. Neljän henkilön näkökulmat amerikkalaiseen unelmaan kiedotaan väkisin yhteen. Päähahmot ovat olevinaan räikeitä karikatyyrejä, mutta todellisuudessa ne ovat ”vain” karikatyyrejä; sieluttomia siluetteja, jotka on nähty jo liian moneen kertaan. Kohtaukset seuraavat toisiaan yksinäisinä saarekkeina ilman, että katsojaa kiinnostaa tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Elokuvan keskiöstä puuttuu se jokin tarinaa eteenpäin kuljettava voima, joka kaappaisi katsojan mielenkiinnon.

Näyttelijöissä löytyy nimekkäitä setiä ja tätejä, jotka ovat ilmeisesti rahapulassa antaneet kasvonsa kelvottomille henkilöhahmoille. Presidentti Stantonia näyttelevä Quaid onnistuu vain toisinaan pienien nyanssien, kuten katseiden ja pienten eleiden kautta, mutta vastaavia hahmoja on nähty jo monesti ja paremmin tuloksin. Marcia Gay Harden käy pyörähtämässä tarpeettomissa ja laahaavissa kohtauksissa presidentin puolisona vailla minkäänlaista käsitystä siitä, mitä on tekemässä. Willem Dafoe tekee parhaansa ilkeänä esikuntapäällikkönä, mutta hänenkin muistettavimmaksi puolekseen jää onnistuneesti maskeerattu kalju.

Asiat eivät ole sen paremmin tv-ohjelman puolellakaan. Tylyksi tarkoitettu Grantin hahmon sovinistisuus on puolivillaista ja yksiulotteista mukaviisastelua. Mandy Moore esittää lähinnä itseään ja sehän vasta mielenkiintoista onkin. Chris Klein puolestaan esittää sitä samaa kyvytöntä ja ärsyttävää näyttelijää, kuin aiemmissakin elokuvissaan. En mainostaisi Sam Glozariakaan ”kykynä”, mutta reppana arabiterroristi Omer onnistuu keräämään muutaman sympatiapisteen. Omerin sukulaisperhe ei ole mitään muuta kuin rasittava ja tylsistyttävän kliseinen sakki vinkuvia ja ”outoja” arabeja. Seth Meyer tuntuu olevan ainoa, joka selviää tästä nöyryytyksestä jokseenkin puhtain paperein. Sallyn tunteettomana managerina Meyer erottuu rytmillään sekä suoruudellaan.

Jenkkiläisittäin varsin laihalla vajaan kahdenkymmenen miljoonan budjetilla väsätty American Dreamz on ilmeeltään sisäsiisti ja särmätön. Tämä tosin komppaa hyvin elokuvan kesyä ja leutoa asennetta. Tuore Oscar-voittaja Robert Elswitt tarjoaa ykkösen kotikatsomoa muistuttavaa kuvastoa. Muun muassa West Wingin lavasteissa hätäisen oloisesti purkitettu sotku ei nouse siivilleen juuri lainkaan. TV-ohjelman finaalilähetyksessä on yritystä, mutta ei mitään mielenkiintoa herättävää.

Lannistava komedia on yksi parhaista epäonnistumisen määritelmistä. Enkä tarkoita mitään tragikomediaa, vaan puhtaasti rytmitöntä ja muodotonta kujeiluketjua. American Dreamz on tarpeeton tekele, jossa olisi kieltämättä ollut lähtökohtaisesti ainesta räävittömään tiivistelmään nykyajan hengestä ja ilmiöistä. Mitähän Bill Hicks lisäisi tähän?