Hellboy

Kuluvalla vuosituhannella monet sarjakuvahahmot ovat pääseet seikkailemaan valkokankaalle vaihtelevalla menestyksellä mainiosta Spider-Manista heikohkoon Daredeviliin. Suomalaisille tuntematon, Mike Mignolan luoma Hellboy-sarjis sijoittuu meksikolaisohjaaja Guillermo del Toron elokuvana vahvasti välimaastoon. Jos unohdetaan välistä pöyristyttävän huono Blade 2, del Toron edellinen ohjaus, espanjankielinen The Devil’s Backbone (El Espinazo del Diablo) oli vähintäänkin hatun noston arvoinen yritys tehdä persoonallinen kummituselokuva.

Kaikki alkoi toisen maailmansodan aikaan Skotlannissa. Natsit onnistuivat muodostamaan portin helvettiin Grigori Rasputinin (eli se sama heppu, joka vaikutti Nikolai II:n hovissa ja murhattiin 1916) johdolla. Portti tuhoutui liittoutuneiden hyökkäyksessä mutta pieni Hellboy (Ron Perlman) ehti päästä maailmaamme. Hän sai isähahmokseen viisaan professsori Broomin (John Hurt) ja nyt 60 vuoden aikana lihaksikkaaksi korstoksi muuttunut Hellboy taistelee alkuperästään huolimatta hyviksien puolella työnantajanaan paranormaalien ilmiöiden tutkimuslaitos. Taistelussaan Rasputinia (Karel Roden) vastaan Hellboylla on apuna mm. kirjoja ahmiva kalamies Abe (Doug Jones), FBI-agentti John Myers (Rupert Evans) sekä rakastettunsa Liz, (Selma Blair) joka on kirjaimellisesti aika tulinen mimmi.

Del Toron kieli poskessa –linja puree loistavasti sillä teatterista ei tarvitse poistua vakavalla naamalla. Etenkin Hellboyn hahmo on hauskimpia miesmuistiin. Ron Perlman (Kadonneiden lasten kaupunki) on erinomainen vitsejä laukovana punahipiäisenä sarvipäänä, Selma Blairin (Blondin kosto, Storytelling) melankolinen tulkinta on koskettava, John Hurt (Kapteeni Corellin Mandoliini) hoitaa hommansa kokemuksella mutta Rupert Evansin kohdalla homma menee pieleen sillä miehen roolisuoritus tuo enemmän mieleen pehmoisen Keanu Reevesin kuin FBI-agentin.

Puvustus ja muu ehostus on hoidettu viimeistä piirtoa myöten. Kaikki näyttää siltä miltä pitääkin mutta jokin Hellboyta vaivaa. Vasta aivan lopussa selitetään mistä elokuvassa on kyse, joten siihen asti kaikki tuntuu merkityksettömältä, päämäärättömältä mättämiseltä, erityisesti kun pahikset eivät millään suostu heittämään veiviään. Viimeinen vartti on elokuvan ydin, joka kaikessa kauneudessaan ei kuitenkaan riitä korvaamaan kerronnassa tapahtunutta hairahdusta.

Alussa ja lopussa ilmoille heitetään viisaita ajatuksia mutta turhaan sillä del Toro ei niitä käsittele, vaikka siihen olisi ollut hyvä mahdollisuus.