Wind Chill

Valitettavan suuri osa kauhusta saa minut vääntelehtimään turhautumisesta: ne kirjoitetaan ja tuotetaan kuin romanttiset komediat, vuosikymmeniä vanhoja kaavoja seuraten. Tästä mielikuvituksen sarjamurhaamisesta on tullut arvostettu piirre genressä – ehkä ihmisen pelästyttämiseen ei ole olemassa tarpeeksi erilaisia keinoja. On silti ironista, että kohderyhmä taitaa nauttia juuri yllätyksetöntä rataa kulkevista kauhujunista, peläten eniten riskejä ottavaa tarinankerrontaa…

Ja geneeriseltä Gregory Jacobsin suoraan DVD-julkaisuksi päätynyt Wind Chill pintapuolisesti vaikuttaakin. Siinä määrin, että luultavasti olisin sivuuttanut koko elokuvan tyystin, jollei sitä olisi ollut kirjoittamassa monessa suhteessa erinomaisen, monitasoisen Shadow of the Vampiren takana ollut Steven Katz. Eikä Emily Bluntin pääosarooli myöskään ollut miinusta.

Jossain välissä jollain, ja minä epäilen Katzia, on ollut kelpo idea, mutta kuten valitettavan usein käy, edellä mainitut kauhugenren konventiot ottavat vallan tuotteesta yksinkertaisesti siksi, että se myy. Lopputulos on sekava paketti, jonka kunnianhimoista lähtökohtaa en voi olla ottamatta arviossani huomioon, mutta joka ei täydellisesti tyydytä ketään. Kompromisseja on tehty ja paljon, ja sen salakavalasti älykkäämmän puolen lisäksi mukaan on tungettu järkyttävän paljon kauhutarinoiden pahimpia kliseitä, aina viime tipan pelastumisista ja pahiksen naurettavan freddymäisestä taustatarinasta Hohdon hengessä ruudulla välähtäviin kalmoihin. Perinteiset ratkaisut kaivelevat, koska ne tuntuvat olevan mukana tosiaankin vain Vili 15v:n ja Nelli 14v:n aktivoimiseksi. Muutamassa tapauksessa pakolliset toimintakohtaukset vaikuttavat todella vahvasti käsikirjoitukseen jälkikäteen tungetuilta, koska niille ei ole keksitty kunnollisia lopetuksia, ainoastaan hämäräksi jääviä, laiskoja siirtymiä. Lisäksi red herringina toimiva vessakohtaus elokuvan alkupuolella herättää jälkikäteen reippaasti hämmennystä. Todennäköisemmin se on johtoportaan painostuksesta alkupuolelle lisättyä (tarpeetonta) jännityksen luomista.

Nimettömiksi jäävät, toisilleen enemmän ja vähemmän tuntemattomat opiskelijat (Emily Blunt ja Ashton Holmes) jumittuvat automatkallaan lumihankeen keskelle tienpätkää, josta on romanttisuus kaukana. Menneisyyden haamujen lisäksi paikalle saapuu pelkkää vertauskuvaa todellisempiakin mörköjä. Ja sitten kyttä, jonka soisi mieluusti olevan pelkkä natsisika.

Mutta ei tässä siitä ole kyse, tai ei ainakaan ollut tarkoitus olla. Perinteinen kauhuelokuvien rakkaustarina ja ”geek gets the girl” -kuvio on varmaan oleellisempaa kuin koskaan. Maailma on kylmääkin kylmempi, tappavan jäätävä, ja ainoa lämpö syntyy joko tulessa palamisesta tai ihmisen kosketuksesta. Rakkaus pelastaa, opastaa eksyneen kotiin.

Jollei ole liian myöhäistä.

Tähän ajatukseen tuodaan Nietzschen (ja ennen häntä mm. muinaisten egyptiläisten) ikuisen paluun teoria: kuinka kaikki toistuu ikuisesti, jos materiaa on rajattu määrä ja aikaa rajattomasti. Teemme samat virheemme loputtoman monta kertaa, pystymättä muuttumaan: se jos mikä on pelottavaa. Uskonto on kuollut, hylätty syvälle metsään. Ihmiset ja haamut tiellä rinnastuvat toisiinsa, määrättyinä kiertämään samaa traagista rataansa jokaisena yönä, jokaisessa elämässä. Paitsi jos kirouksen voi rikkoa… ehkä silloin seuraavalla kerralla voi vain mennä sanomaan ”hei”. Lopun optimistisuuden tai sen täydellisen puutteen jokainen päättää itse.

Lumi ja synkkä metsä varjoineen takaavat melko toimivan visuaalisen maailman. Blunt hillitsee kirkumista, toisin kuin suurin osa kauhuleideistä. Sen sijaan hän oikeasti näyttelee, välillä jopa loistaa. Ashton Holmes on sopiva creepy guy, josta hiljalleen rakentuu aika miellyttävä jamppa. Martin Donovan leikkii hirviötä, eikä saa onneksi paljoakaan aikaa ruudulla.

Niin moni asia olisi voinut olla Wind Chillissä paremmin, että harmittaa. Kuvio, jossa olisi saanut ollut yksi Freddy ja miljoona kummituskliseetä vähemmän, ansaitsee kuitenkin arvostusta. Kaiken tarpeettoman teinipelottelun taustalla voi edelleen nähdä hienon elokuvan, jota ei ikinä syntynyt – hukattujen mahdollisuuksien haamuna.