Kissing Jessica Stein

Paperilla Kissing Jessica Stein kuulostaa lähes täydelliseltä: Woody Allenin kultakauden hengessä aikuisille tehty rakkaustarina, jonka päähenkilöt ovat neuroottisia NYC-intellektuelleja, kirjallisuuteen friikahtaneita (Eliotia ja Rilkea lainaavia), punaviinia siemailevia taiteilijoita. Ääniraita koostuu lähinnä jazzista, tekijätiimi huokuu tuoreutta ja aiheena on homorakkaus, josta on tehty aivan liian vähän hyviä elokuvia. Elokuva on siis kuin minulle tehty.

Jessica on vajaa kolmekymppinen menestynyt toimittaja, jolla ei natsaa miesrintamalla. Helen taasen laittaa kolmea miestä yhtä aikaa, hengailee homokavereidensa kanssa ja manageroi taidegalleriaa. Naisten päätyminen yhteen muuttaa kuitenkin kaiken, ja molemmat joutuvat tarkastelemaan omia motiivejaan ja arvojaan uudesta näkokulmasta. Konservatiivisesta juutalaisperheesta tuleva Jessica häpeää uutta seksuaalista suuntautumistaan, ja seksin mielekkyyden kanssa on muutenkin ongelmia. Seksiaddikti ja vakavia parisuhteita välttelevä Helen taasen huomaa rakastuneensa ja tarvitsevansa hellyyttä, avoimuutta ja rehellisyyttä.

Elokuva toimii (alkuasetelman ja yleisen fiilistelyn lisäksi), koska ihmiskuvaus on aitoa ja käsivara heilahtelee ihanan tunkeilevasti. Dialogi on paikoitellen virkistävän hermostunutta, ja Westfeldtin Jessican neuroottisuus on yksinkertaisesti valloittavaa. Elokuva ei toimi, koska potentiaalia olisi jopa mestariteokseen. Filmin loppuosa on tilkkutäkkimäisyydessaan rasittava, puhumattakaan vakavien ja kipeiden aiheiden sivuuttamisesta muutaman vuorosanan pikakohtauksilla. Kaikista nihkeintä loppuratkaisussa on se, että Jessica paljastuu lopulta kuitenkin "normaaliksi" heterotytöksi. Päähenkilöt eroavat kaiken lisäksi sulassa sovussa ja parhaina kavereina. Minka takia näin omaperäinen ja hyvin rakennettu elokuva päätyy tärkeimmällä hetkellään helppoihin ja tavanomaisiin ratkaisuihin?