Abigail

Radio Silence Productions -tuotantoyhtiöstä tuttujen Matt Bettinelli-Olpinin ja Tyler Gillettin ohjaustyö Abigail (2024) on mukiinmenevää toimintakauhua, jolle voi konseptina nostaa peukkua pystyyn. Tältä kaksikolta on nähty jos jonkinlaisia genretietoisia elokuvia, kuten V/H/S (2012), Ready or Not (2019), Scream (2022), Scream VI (2023) ja tuoreimpana Ready or Not: Here I Come (2026), joten sinänsä veri ja huumori eivät heidän käsissään ole uusi yhdistelmä. Abigail on silti yksi kiinnostavimmista nykypäivän vampyyrisekoiluista. Se kiinnosti myös laajempaa yleisöä: noin 28 miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva keräsi vaativilta markkinoilta peräti 42 miljoonan dollarin potin, vaikka onkin ansaitusti saanut Suomessa K-16-leiman (viitaten siihen, että nuoremmat katsojat eivät voineet tätä elokuvaa nähdä elokuvissa).

Abigailin juoni on pohjimmiltaan yksinkertainen. Ryhmä rikollisia kidnappaa alamaailman mahtimiehen tyttären suoraan Joutsenlampi-esityksen jälkeen ja vaatii tästä lunnaita. Alkoholin huuruisen tissuttelun jälkeen käynnistyy kuitenkin verinen eloonjäämiskamppailu, kun kaapattu tytär paljastuu joksikin aivan muuksi kuin miltä näyttää ja alkaa teurastaa kidnappaajiaan yksitellen. Kun ryhmä yrittää taistella vastaan, syntyy hulppeaan kartanomiljööhön välitön ja laaja tarve mittaville remonttitoimenpiteille.

Elokuvan näyttelijäkaarti on hyvässä vedossa. Ryhmän mulkvistia esittävä Dan (Downton Abbey) Stevens on niljaisessa roolissaan yllättävän onnistunut. Lapsivampyyria esittävä, kuvausten aikaan 15-vuotias Alisha Weir tekee varmaa työtä, ja hänestä tulee väkisin mieleen Interview with the Vampire -elokuvan Claudia, mikä tuo kokonaisuuteen ripauksen klassista painoarvoa ainakin omasta mielestäni. Muissa rooleissa nähdään ohjaajakaksikon luottonäyttelijä, meksikolainen Melissa Barrera, sekä oma suosikkini Kevin Durand, joka vetää hölmön jätin roolinsa erinomaisesti. Kun mukaan lasketaan vielä sivuroolissaan hieman vaisu Giancarlo Esposito ja napakan pikkuroolin tekevä Kathryn Newton, ei elokuvassa ole valittamista roolituksen osalta.

On hauska huomata, etteivät Bettinelli-Olpinin ja Gillettin elokuvalliset rakennuspalikat ole muuttuneet. Tarinaa pohjustetaan aluksi melko vähän, mutta hahmot tehdään tutuiksi puolinokkelan sanailun kautta, ja pikku hiljaa heille rakennetaan toimiva tausta. Kun esittelyt on tehty, istahdetaan tuoliin ja annetaan palaa. Näin käy nytkin, kun Abigail paljastuu murhanhimoiseksi hirviöksi. Jos katsoja erehtyy toivomaan sympaattisille rikollisille onnellista loppua, käsikirjoittajat ja ohjaajat nappaavat näistä toiveista kiinni ja nakkaavat ne niskavoltilla suoraan roskakoriin. Tuloksena on lineaarisesti etenevä ja viihdyttävä kauhutoiminta, joka tietää elokuvapuvustukselle paljon pesukoneessa pestävää vaatetusta ja seinien maalaamista punaiseksi. Abigail oli itselleni positiivinen yllätys, joka toimi huomattavasti paremmin kuin osasin odottaa.