This is the End

Evan Goldbergin esikoisohjaus, This is the End (2013), on omalla tavallaan tyypillinen sekoiluoksennus, jonka pariin katsoja ei välttämättä palaa; ellei katsoja sitten halua löytää elokuvasta lisää sekopäisiä viittauksia eri näyttelijöihin ja katsoa kun sen ajan kuuluisat komedianäyttelijät repivät toisensa kappaleiksi tässä todellisessa posse-elokuvassa. Mukana on päärooleissa, sivurooleissa ja cameoissa niin paljon porukkaa, että vähemmästäkin hengästyy, kun ruudulle marssitetaan muun muassa Michael Cera, Emma Watson, Rihanna, Mindy Kaling, Christopher Mintz-Plasse, Paul Rudd, Channing Tatum, Kevin Hart, Aziz Ansari ja Martin Starr. Ja siinä ei ollut edes elokuvan pääosissa olevat henkilöt.

This is the End kertoo tarinan pääosassa olevista näyttelijöistä (Franco, Hill, Rogen, Baruchel, McBride, Robinson), jotka kerääntyvät James Francon talolle juhlimaan ties mitä. Valitettavasti samana iltana maailmaa kohtaa kaaos ja sen suoranainen loppu, kun maa repeää, ihmisiä nostetaan taivaaseen ja helvetilliset olot alkavat piinata Los Angelesia. Pienen, päämäärättömän huutamisen jälkeen joukkio linnottautuu Francon taloon, jonka sisällä näyttelijöiden todelliset karvat alkavat nousta esiin. Tuloksena on satiirista pälyilyä, sekoilua, resursseista taistelua ja omanlaisensa amok-juoksu, kun porukka yksitellen tai joukossa tallustaa kohti omaa loppuaan selvittäen samalla omaa elämäänsä ja tekojaan.

On itseasiassa melko vaikeaa arvioida, että esittävätkö elokuvan pääosan esittäjät lähinnä itseään vaiko vain karikatyyrejä itsestään. Jay Baruchel on elokuvassa itsestään epävarma näyttelijä, joka uskoo kaikkien muiden paitsi Rogenin vihaavan itseään. Jonah Hill on rasittava kuiskaaja miettien koko ajan sitä, miten hän esittäytyy muille ihmisille ja James Francosta on puolestaan mahdoton ottaa selvää. Mies sekoilee konemaisesti niin villillä tavalla, ettei katsojan ole helppo päätellä sitä, että mikä on näyttelemistä ja mikä varsinaisesti ei ole. Rogen puolestaan on oma röhöttävä itsensä, mutta Craig Robinson sentään jotenkin onnistuu säilyttämään veteen piirretyn viivan siinä, mikä on näyteltyä ja mikä ei. Kaikista sekopäisimmän roolin tekee tuttuun tapaan Danny McBride, jolta en ole jostain syystä nähnyt koskaan elokuvaa, jossa hän olisi edes etäisesti ihmisen tapainen.

Evan Goldberg on myös häpeilemättä kopioinut ensimmäiseen ohjaukseensa kohtauksia. Rogenin ja Baruchelin elokuvan alun pössyttely muistuttaa kovasti Unelmien sielunmessussa nähtyä Leton ja Wayansin pössyttelyä ja elokuvassa nähdään Pulp Fictionmaisesti myös ”Gimp”, jota Channing Tatum esittää kieltämättä varsin hauskasti. Muuten elokuva on sillä tavalla ihan onnistunut sekoilu, että sen parissa viihtyy sen kerran minkä tarvitsee. Goldberg tuskin ohjaajana on edes viitsinyt ohjaamaan, sillä niin spontaanilta mm. Francon ja muiden näytteleminen tuntuu. Tosin kun Goldberg on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä Rogenin kanssa (tietysti), niin voiko siltä muuta odottaakaan? Minä en tiennyt oikein, että mitä odottaa ja siksi annan elokuvalle varovaisen littipeukun samalla vannoen, etten enää koskaan katso tätä uudestaan.