Alien: Romulus

Annan kaiken kunnian Ridley Scotille siitä, että hänen onnistui luomaan vuonna 1979 kaikkien aikojen parhaan scifikauhu elokuvan, mutta valitettavasti uudelleen käynnistetyt esiosat Prometheus, sekä Covenant meinasivat jo syöstä tämän franchisen murheellisen alhon laaksoon. Seitsemän vuotta onkin kulunut edellisestä Alien elokuvasta ja mielessäni kävi jo ajatus, että ehkä tämä aihe on jo läpikaluttu eikä tähän saada enään uutta virtaa. Mutta onnekseni voin myöntää olleeni väärässä. Ohjaaja Fede Alvarez joka tunnettaan juuri parhaiten genre kauhuelokuvista kuten Evil Deadin uudelleen filmatisointi ja Don’t Breathe, onkin juuri oikea mies palauttamaan Alien franchise sinne mistä se on lähtöisin eli kauhun ytimeen.

Alien elokuviin on myös aina kuuluneet vahvat naishahmot, eikä tämä uusinkaan teos tee siihen poikkeusta. Cailee Spaney saa kunnian olla pääosassa tässä eräänlaisessa kuuden hengen ydinryhmässä, mutta edelleenkään emme pääse Sigourney Weaverin tasolle. Niin Noomi Rapace kuin Katherine Waterston yrittivät jotenkin kantaa Ellen Ripleyn soihtua, mutta siinä onnistumatta. Valitettavasti Hollywoodista ei vain löydä saman kaliiperin näyttelijää, mutta Spaney hoitaa selviytyjä Rainin roolin todella tyylikkäästi ja kuin vanhoja faneja kiusaten, hänen pukeutumisensa muistuttaa ajoin Ripleytä. Mutta tämä karisma pätee myös muihin näyttelijöihin, ja iällä on ehkä vaikutus tähän. Aikanaan tultiin ehkä myöhemmin näyttelijöiksi, ja uraa luotiin sivuosissa ja tv-sarjoissa. Alien Romuluksen näyttelijät ovat kaikki alle 30-vuotiaita, kun taas alkuperäisessä Alien elokuvassa keski-ikä oli 40–50 välissä.

Mutta muuten Alien:Romulus on ottanut vanhan koulukunnan aseet käyttöön, ja elokuvassa käytetään paljon käytännön efektejä ainaisen CGI:n sijaan, vaikka sillekin on löydetty kohteensa. Facehuggerit tuntuvat todella limaisilta ja iljettäviltä, gore tuntuu ytimissä asti ja itse Alienitkin näyttäytyvät taas kerran niin pelottavilta kuin Giger ne unissaan näki. Myös juoni on sekoitus vanhaa ja uutta, eikä se tässä maailmanajassa toki häiritse niin paljoa, koska kyseessä on franchise elokuva, niin tietyt elementit pitää vain täyttää, jotta elokuva osuu maaliinsa. Tapahtumat alkavat siis Weyland-Yutanin kaivosplaneetalta jossa ihmisiä hyväksikäytetään työorjina ja tästä alhosta Spaneyn esittämä Rain haluaa paeta. Hänen kaverit ovatkin keksineet loistavan idean paeta paikalta hyöty käyttäen vanhaa avaruusasemaa joka pyörii planeetan lähellä. Mukaan pitää saada myös Rain velipuoli Andy, joka sattumoisin on Weilandin rakentama androidi hieman rajatulla ohjelmoinnilla.

Näin tämä ”nuorisojengi” lähtee ”helpolle” matkalle kohti avaruusasema Romulusta ja voi pojat kun asiat alkavat mennä pieleen niin ne menevät pieleen urakalla. Rain ja porukan pomona hääräävä Tyler törmäävät asemalla outoihin asioihin, ja ohjaaja Alvarez osaa loisteliaasti luoda jännitystä siitä mitä katsoja varmasti jo aavistaa tapahtuvan. Ihmisen tyhmyydellä ei ole rajoja, silloin kun uteliaisuus ottaa vallan, ja eipä aikaakaan kun tämä ryhmä onnistuu vahingossa herättämään aluksella lepäävät ”naamahalaajat”. Tarina alkaa loisteliaasti avautumaan sen jälkeen, kun he herättävät asemalla toimineen vanhan android romun, ja voi pojat, kun vanhaa alien fania lämmitti sydämmestä kun Ian Holmin AI:lla luodut kasvot tulivat esiin.

I can’t lie to you about your chances, but… you have my sympathies.

Alvarez laittaakin tässä vaiheessa kierrokset täysille, ja tällainen kaiken nähnyt Alien fanikin alkoi jännittämään elokuvan tapahtumia. Toki hieman tunnelmaa latisti vanhoista elokuvista lähes suoraan lainatut kohtaukset tai lausahdukset, mutta enemmän ne tuntuivat kunnianosoituksilta kuin kopioilta. Verta, limaa, suolia ja aivoja tullaan näkemään todellakin tarpeeksi ja tuttu aavemainen äänimaisema vain ryydittää tarinaa isommille kierroksille. Rainin kasvaminen selviytyjäksi on hyvin looginen, ja samalla Andyn androidin rooli ottaa aivan uusia kierroksia, kun hän saa päivitetyn ohjelmiston laivan tietokoneelta. Enää ihmiset eivät olekaan prioriteetti listan kärjessä.

Alien Romulus sijoittuu karkeasti 20 vuotta Alien elokuvan ja Nostromon tuhoutumisen jälkeiseen aikaan. Se selittää paljolti Aliensin tapahtumia, sekä Weiland-Yutanin toimintaa Xenomorphien suhteen. Elokuva on paluu kauhun ytimeen ja se pitää loisteliaasti otteessan aivan loppuun saakka. Loppu onkin sitten yhtä hurmetta ja myös eräänlainen variaatio Alien resurrection elokuvasta, mutta ei siitä sen enempää. Tämä menee heittämällä Alien3 tasolle jännityksessään, ja todistaa että nykyaikanakin osataan tehdä hyviä valtavirran kauhuelokuvia.