White Men Can’t Jump

Yksi vuoden 1992 kuumimmista elokuvista oli Wesley Snipesin ja Woody Harrelsonin tähdittämä White Men Can’t Jump, jonka rääväsuista suunpieksentää ja katukoripalloa oli ilo katsella vielä vuosia myöhemmin. Nyt, lähinnä musiikkivideoilla kunnostautunut Calmatic esittää meille Disney+:n kautta jotain, mikä olisi pitänyt jättää oikeasti tekemättä; tuon kuuman vuoden 1992 remaken; White Men Can’t Jumpin (2023), joka on kaukana röyhkeästä ja vielä kauempana hyvästä elokuvasta. Kasassa onkin koripallon romantiikkaa, jossa puheet jäävät lähinnä vaisuiksi röyhtäisyiksi, kun päähenkilöt käyvät omia henkilökohtaisia draamojaan läpi.

Elokuvan juonesta on turha sen enempää kertoa kuin että kaksi miestä tapaavat koripallokentällä ja alkavat sitä myöten huijaamaan 2vs2 peleissä koripallotaidoillaan vastustajiaan. Tuloksena on eräänlainen kasvutarina, jossa Sinqua Wallsin näyttelemä Kamal löytää itsensä uudestaan suurin piirtein kädestä suuhun elävän Jeremyn (Jack Harlow) avustamana. Taustalla häärii molempien päähenkilöiden paremmat puoliskot (Teyana Taylor ja Laura Harrier), joiden näyttelijäntyö katoaa lähinnä taustakohinaan. Merkittävintä elokuvassa on lähes viimeistä esiintymistään ennen kuolemaansa tekevä Lance Reddick, jonka hahmo saa ajattelemaan lähinnä hyvien vuorosanojen pois hiipumista aikojen saatossa.

Elokuvan pääosissa olevista näyttelijöistä ei montaa sanaa ole sanottavana. Sinqua Walls ei sentään tee ensimmäistä rooliaan tässä elokuvassa, mutta ei tämä välttämättä hänen markkinoitaan näyttelijänä kauheasti parannakaan. Hän tekee perussuorituksen ilman sen kummempaa tunnetta, vaikka välillä mies yrittää räjähdellä milloin mistäkin. Muusikkona paremmin tunnettu Jack Harlow oletettavasti näyttelee suurin piirtein itseään tai sitten artisti-hahmoaan, sillä mies ei loppujen lopuksi varmaan kauheasti ole muuttunut siitä, että jos katselee hänen kappaleidensa musiikkivideoita tai tätä. Ja siinä piilee koko ohjauksen ydin, sillä Calmatic on tehnyt läksynsä musiikkivideoiden puolella ja sitä myöten ei oletettavasti osaa ottaa ohjattavistaan oikein mitään irti. Tuloksena onkin päällisin puolisin vaivaannuttavaa komiikkaa ja huolestuneita ilmeitä: vain hidastetut kuvat puuttuvat.

Calmaticin elokuva on kyllä laadukkaan näköinen ja hyvin tuotettu kokonaisuus, joka omalla tavallaan viihdyttää katsojaansa ainakin jollain tasolla arvatenkin nuorempien katsojien keskuudessa. Samalla sillä on aivan liian raskas taakka kannettavanaan, sillä alkuperäinen elokuva on niin paljon parempi. Alkuperäiseen koristörkyturpadraama-elokuvaan verrattuna tämä remake on kuin kesy ja väsynyt leijonanpentu, jossa ei lopulta ole mitään järkeä. Wallsin ja Harlown dynamiikka ei ole lähelläkään Snipesin ja Harrelsonin sanailua ja koko elokuva jää ikäänkuin hiljalleen pois hiipuvan Lance Reddickin hahmon varaan, vaikkei miestä hirveästi elokuvassa enää nähdä. Tuloksena on muovinen, kiiltävän kevyt draama, joka ei missään hetkessä naurata. En näe tässä elokuvassa siinä mielessä muutenkaan mitään järkeä, koska mielessäni lähinnä pyörii kysymys, että “miksi tämä elokuva ylipäätään tehtiin”? Minulla ei ole siihen vastausta, kun alkuperäinen on tämänkin elokuvan jälkeen selkeästi parempi pala filmihistoriaa kuin tämä tekele.