End of Days

New Yorkin viemärit räjähtelevät pieneltä matkalta tulisesti auki ja työmiehet pinkovat henkestä edestä pakoon; liekkien keskeltä pelmahtaa esiin vähän naamioituneelta Predatorilta näyttävä hahmo, joka alkaa etsiä miljoonakaupungin syövereistä uhriaan ja isäntää. Samaan aikaan Gabriel Byrnen näyttelemä hahmo kertoo illallispariskunnalleen menevänsä asioille vessaan, jossa vesihana lakkaa yhtäkkiä tiputtamasta vettä ja itse Saatana ottaa Byrnen näyttelemän hahmon haltuunsa. Tämän jälkeen itse pahuuden prinssi marssii takaisin ravintolaan, ottaa illallispariskunnan naisen rinnasta kiinni ja antaa tälle ylipitkän suudelman. Sen jälkeen Byrnen hahmo marssii ulos ravintolasta naisen katsellessa haikeana perään, jonka jälkeen… Kyllä… Ravintola räjähtää tuhannen päreiksi. Sellainen on lähinnä Jean-Claude Van Dammen hoviohjaajana (Enemies Closer, Timecop, Sudden Death) tunnetun Peter Hyamsin elokuva, joka yrittää saada Andrew W. Marlowen (Hollow Man, Air Force One) käsikirjoituksen toimimaan tässä erikoisessa ja suoraviivaisessa toimintakauhussa.

Hyamsin elokuva, End of Days (1999), kertoo tarinan alkoholismiin ajautuneesta Jerichosta (Arnold Schwarzenegger), joka alkoholin aiheuttaman krapulan turruttamana tekee keikkoja suojellakseen yksityisessä firmassa ihmisiä. Siitä alkaa eepos, kun salamurhan pysäyttävä Jericho ajautuu erilaisten käänteiden kautta Robin Tunneyn näyttelemän Christinen ovelle. Saman Christinen, jonka itse paholainen haluaa omakseen siten, että hänen täytyy siittää lapsi Christinen sisään ennen uutta vuotta. Kun mukaan lasketaan hirvittävä salaliitto, jossa paholaista palvovat kultistit (mm. CCH Pounder, Miriam Margolyes, Udo Kier) ovat kiertäneet jo Christinen pikkusormensa ympärille, on kasassa ainoa mahdollinen ratkaisu. Tuodaan Arnoldin Jericho esiin rynnäkkökiväärin, kranaatinheittimen ja räjähdysten kanssa siten, että katsoja odottaa millä hetkellä hyvänsä kuulevansa Jerichon käskevän Christineä nousemaan helikopteriin. Sitä ei kuitenkaan tule, vaan siitä tulee kujanjuoksu metrossa, viemärissä ja kirkossa, jossa Jericho ja paholainen ottavat toisistaan mittaa oikein “kunnolla” järjettömässä toimintarymistelyssä.

Elokuvan näyttelijät suoriutuvat rooleistaan ihan kohtalaisesti ja tuntuu, että varsinkin Schwarzenegger pääsee viimeinkin näyttelemään muutakin kuin pelkkää hauistaan. Tuloksena on aika tönkkö, mutta silti masentuneen oloinen Arnold, joka löytää itsestään äkkiä uusia puolia. Kun jonkinlainen katumus ja uskottavuus näyttelijäpuolelle löytyy Hyamsin näpeissä, jää Schwarzeneggerin suoritus tyypilliseksi, mutta samalla pienen asteen verran positiiviselle puolelle. Byrnen paholainen taas on niin yksiulotteinen hahmo, että se toisaalta jopa toimii. Byrnen hahmo haahuilee paikasta toiseen, valehtelee, on äkkipikainen (Udo Kierin hahmon pää muusiksi yhdellä lyönnillä) ja viettelee elokuvan sivuosissa olevat naiset sänkyyn nopeammin kuin itse ehdin kissan sanoa. Robin Tunneyn hahmolle, Christinelle, jää puolestaan vain ihmettely ja satunnainen tappelu ensin vatikaanin miehiä, sitten kultisteja vastaan. Tuloksena on omalla tavalla sydäntä lämmittävä toimintaleffa (kauhuahan tässä ei oikeastaan ole), jonka pauhussa nähdään vaikka Kevin Pollakin kaltaisia näyttelijöitä, joilla on juonessa lähinnä yllätysmomentti.

End of Days on oman aikakautensa tyypillinen elokuva tutulla toiminta-staralla varustettuna. Siinä pahaa tarkoittavat tahot on tällä kertaa puettu yliluonnolliseen asuun, mutta muuten meininki on samaa höpötystä ja hämmentämistä, vaikka Derrick O’Connorin hahmon sanotaan elokuvassa puhuvan, vaikka hänellä ei ole kieltä. Hyams ei ole 90-luvun lopun tapaan jättänyt mitään räjäyttämättä ja siinä meiningissä räjähtää elokuvan pahis, miljöö ja katsojan järki. Se ei tosin haittaa, koska tähän elokuvaan kannattaa asennoitua rennosti tietäen, ettei tätä omalla tavalla kannatakaan ottaa tosissaan, vaikka Hyams on yrittänyt viljellä elokuvaan monia draamankaaria ja tunteikkaita kohtauksia. Katsokaa jos haluatte, itse katsoin (taas), mutta en taida katsoa enää ikinä.