Penny Dreadful: City of Angels

Joskus John Loganin (käsikirjoittajana mm. Penny Dreadful, Alien: Covenant, Any Given Sunday) kynästä tulee myös pelkkää paskaa, sillä rehellisesti sanottuna HBO:lla saatavissa oleva Penny Dreadful: City of Angels on tunnelmaltaan ja juoneltaan niin huoletonta ja päämäärätöntä häröilyä, että mikä tahansa sitcom voittaa tämän sarjan juonen kuljetuksessa mennen tullen. Kun siihen yhdistetään huonohko ohjaus, olematon ja erittäin huonosti hyväksikäytetty musiikki ja kehnosti onnistuvat näyttelijät, on käsissä todellinen floppi.

Ja minä sentään odotin saavani tästä kaudesta jotakin, mutta kun ei: tämä sarja sietää jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi tuotantokaudeksi, sillä tässä ei toimi mikään. En voi ymmärtää sitäkään tosiasiaa, että sarjassa rakennetaan melko lailla kymmenkunta juonilinjaa, joista yksikään ei pääty katsojaa tyydyttävään lopputulokseen. Kun vielä tunnelma on täysin kateissa, jää katsojalle käsiin eittämättä vain tyhjä arpa.

Sarjan juoni ajoittuu 1930-luvun Los Angelesiin, jossa rotuerottelu elää ja voi hyvin kaupungin asukkaiden mielessä. Kun tähän lisätään saksalaisten siirtolaisten marssit ja sitä myöten natsit, on käsissä eri yhteiskuntaryhmien konflikti, jossa koko kaupunki elää kuin horroksessa odottaen liekkien leimahtamista. Tähän väliin lyövät demoni Madga (Natalie Dormer) ja Santa Muerte (Lorenza Izzo) vedon siitä, että pystyykö toinen heistä sytyttämään ihmisten ennakkoluulot teoiksi, josta ei ole enää paluuta. Kun tähän lyödään mukaan natsit, kaupungissa tapahtuvat murhat, herätysliike ja uusi moottoritie, on käsissä aidosti mielenkiintoinen sekoitus lupaavaa sarjaa, kunnes kaikki vedetään käytännössä vessasta alas…

Sarjan pääroolissa on itseasiassa neljää roolia näyttelevä Dormer, joka selvästi yrittää kaikkensa, mutta huonon käsikirjoituksen ja ohjauksen kanssa taisteleva näyttelijätär ei saa mistään roolihahmostaan minkäänlaista otetta. Lähimmäs onnistumista Dormer pääsee Elsa Bransonin hahmon kanssa, joka petollisesti viettelee Rory Kinnearin kohtalaisen hyvin näyttelemän Peter Craftin pauloihinsa. Kinnearin ja Dormerin yhteistyössä onkin se pieni tunteen ja epätoivon taika, joka pitäisi tulla ulos koko sarjasta. Onhan Penny Dreadful “pieni kauhukertomus”.

Ensimmäisen tuotantokauden miespääosassa nähdään Daniel Zovatto, joka ei kertakaikkiaan onnistu luomaan minkäänlaista tunnelmaa koko sarjaan. Hän ehkä yliyrittää roolinsa ja taas kerran huonon ohjauksen säestämänä näyttää lähinnä kehnolta kaupunginteatterin näyttelijältä. Toisaalta karismaa ei oikein voi mistään ostaakaan, sillä ainakaan Zavattolla sitä ei ole myytäväksi asti; niin mielenkiinnoton tapaus hän on.

Sivurooleissa nähdään myös tasapaksuja on mitään sanomattomia esityksiä. Narcosissa nähty Kelly Bishe vetää roolinsa saarnaaja yli kovaa ja korkealta yrittäen saada hahmoonsa syvyyttä ja tunnetta siinä onnistumatta. Kokenut Nathan Lane onnistuu stereotypisen hahmonsa, joka on tietysti isä-figuurin kaltainen poliisi, kanssa mukiinmenevästi ja Johnathan Nieves hermoilee itsensä melkein hyllylle istumaan roolinsa puolesta. Parhaiten sivuosista onnistuu mielestäni Michael Gladis, jonka rooli korruptoituneena homoseksuaalina toimii miltei jokaisella tasolla. Kun hikisen Gladisin hahmon tunneskaala käy tunnemyrskyn lähes jokaisella tasolla, on käsissä edes vähän näyttelemistä, mitä ei voida huonolla juonen kuljetuksella sammuttaa.

Lähdin henkilökohtaisesti kovin odotuksin katsomaan tätä sarjaa, mutta jouduin toden teolla pettymään siihen, sillä Loganin sarja ei kertakaikkiaan jäänyt millään tavalla positiivisesti mieleen. Sen tunnelma, näyttelijät, dialogi, lähes kaikki, ovat pilalla. En ymmärrä sitä, että miten näin isolla budjetilla tehty sarja epäonnistuu näinkin näyttävästi; syyttävää sormea voidaan heittää sarjan ohjauksen ja käsikirjoituksen suuntaan, sillä jollain tavalla koko Penny Dreadful: City of Angels on kuin vain näyttävä, isolla budjetilla tehty, revyy. Ja vielä huono sellainen.