Daredevil -Season 2

Sanoin Daredevilin ensimmäisen tuotantokauden arvostelussa, että sarja on pettymys. Sen vuoksi sanon heti kättelyssä, että Netflixin tuottaman sarjan toinen tuotantokausi on hieman ensimmäistä parempi. Miksi? Siksi, että tällä kertaa Daredeviliä ei hakata henkihieveriin ihan jokaisessa mahdollisessa jaksossa ja sarjaan saadaan Käden mukaantulon myötä edes hieman juonta, jota Charlie Coxin näyttelemä Daredevil ei jaksaisi millään seurata. Tärkeämpää on pelastaa kaupunki aivan päättömällä juoksentelulla yksin ja rakkaan Elektran (Elodie Yung) kanssa. Niin, Daredevilin toinen tuotantokausi on vanhojen ja vähän uudempien sarjakuvien “cover”, johon on sekoitettu sisään ihan jotain omaa skeidaa.

Ehkä sarjan suurin ongelma onkin se, etteivät sen tekijät itsekään tiedä, että kenen suuntaan pitäisi kumartaa. Sen seurauksena sarja on yksinkertaisesti sekava ja mielenkiinnoton tapaus, jonka mysteereihin ei jaksa sen kummemmin uppoutua. Huomasin katsovani itsekin sarjaa “hällä väliä”-fiiliksellä, sillä sarjan päähenkilöt ovat niin tasapainottomia tapauksia, ettei paremmasta väliä. Vielä kun käydään muistelemassa menneitä ja hakataan (tai tapetaan) jokaisessa jaksossa järkyttävä määrä ihmisiä, on sarjakuvien hengestä jotain pois. En oikeastaan tiedä, että mitä, mutta sen tiedän, ettei sarjakuvien henki ole paikalla kuin silloin tällöin.

Ehkä heilahtelevaisinta osuutta esittää Walking Deadista tuttu Jon Bernthal, joka vetää ikonisen vigilanten, Tuomarin, roolin erittäin heiluvin valoin läpi. Välillä ollaan tuskissaan ja pyöritään muistoissa, välillä ollaan selkeän psykoottisia ja välillä leikitään ihan oikeaakin ihmistä. Okei, myönnetään, että Tuomari on vaikea hahmo (onhan Tuomaria esittäneet aikaisemmin ainakin Dolph Lundgren, Thomas Jane ja ehkä uskottavimmin Ray Stevenson), mutta jotain tolkkua hänenkin tekemisiin pitäisi saada. Eikä siinä vielä kaikki: Bernthalin hahmo ottaa iskuja vastaan niin paljon toisella tuotantokaudella, että aivovamma ja ihon sinisyys ovat melkein tosiasioita.

Valitettavan ristiriitainen hahmo on myös Elodie Yungin esittämä Daredevilin ex-rakas Elektra, jonka sarjakuvan salaperäisyydestä on sentään jotain jäljellä. Samalla Elektra on taas sarjakuvia heikompi hahmo, jonka petollisuus suorastaan huokuu Yungista läpi. Tunneside Coxin Daredeviliin on vain paperilla, sillä tällä parilla ei kemiaa juurikaan ole. Enemmän kemiaa on Deborah Ann Wollin Karen Pagella ja Matt Murdockilla, mutta sekin jää vain muutaman hengähdystauon ja tuijotuksen varaan.

Onneksi sivuhahmoista löytyy taas pelastajiksi, sillä Elden Henson jatkaa hyvällä draivilla eteenpäin omassa roolissaan ja Vincent D’Onofrio on sarjan muihin hahmoihin verrattuna suorastaan pitelemätön pakkaus vankilassa olevana Kingpininä. Eikä mitään vikaa ole Tikkua näyttevän Scott Glennin puuhasteluissa myöskään, sillä miehen aidolta vittumaisuudelta vaikuttava asenne on raikas tuulahdus Coxin tylsälle Daredevilille. Kaiken kaikkiaan sarjan näyttelijäkaartia vaivaa tasaisen työstämisen pakko, jossa jokaisen on onnistuttava ainakin jollain tasolla, eikä yli- tai alilyöntejä pääse syntymään edes vahingossa. Sitä myöten koko sarja vaikuttaa hyvin pitkälle laskelmoidulta tapaukselta, jossa mitään ei ole jätetty sattuman varaan, vaan eteenpäin mennään tasaisen varmalla tahdilla.

Daredevilin toinen tuotantokausi on varmasti Netflixiltä suuri satsaus ja mikseipä olisi, sillä suuri yleisö pitää tästä sarjasta. Minä ymmärrän sen jollain tasolla, mutta toisaalta vanhojen Marveleiden (sarjakuvien) ystävänä en oikeastaan edes halua ymmärtää. Tuttuja nimiä ja hahmoja vilahtelee sarjassa sieltä ja täältä, mutta todellisuudessa ne ovat niin yhdentekeviä. Vähän kuin se, että Coxin Daredevil ottaa pataan lähes jokaiselta sarjassa, kunnes löytää sisäisen itsensä ja hakkaa tietenkin kaikki. Mahtavaa viihdettä tai oikeastaan mahtavaa puuhastelua, joka nyt sattui onnistumaan hieman paremmin kuin ensimmäinen tuotantokausi.