The Knick -Season 2

The Knick. Tuotantokausi numero kaksi. Mitäpä muuta tuohon voisi enää sanoa, muuta kuin sen, että Clive Owen, Steven Soderbergh ja sarjan luojat Jack Amiel ja Michael Begler tekevät aivan ylenpalttisen uskomatonta työtä! The Knickin ensimmäinen ja toinen tuotantokausi ovat ehkä tällä hetkellä parasta tv-draamaa, jota katsojalle voi tarjota. Cinemaxin tekemä sarja ei voisi nimittäin paljon parempi enää olla.

Jos ensimmäisellä tuotantokaudella mentiin tunteiden äärilaidoilla ja vaivuttiin hermoromahduksen ja addiktion maailmaan, niin tällä tuotantokaudella vaivutaan addiktioiden ohella juonittelun salakähmäisiin kuvioihin, jossa tekoihin ja sarjan juoneen tulee lisää tarvittavaa syvyyttä. Ja ei, sille ei haeta vauhtia joidenkin sarjojen tapaan 20 episodia, vaan tässä se syljetään osissa katselijan kasvoille ja odotetaan reaktiota. Se reaktio on ainakin minun kohdallani se, että “Ei juma, pakko katsoa vielä seuraava jakso. Eihän tästä tule mitään, jos jätän tämän tähän.”. The Knick on niin syliinsä vaivuttava kokonaisuus, jossa elokuvistaan tutun Soderberghin ohjaus (mies ohjaa muuten jälleen kaikki tuotantokauden 10 episodia), Cliff Martinezin eteerinen ja tunteisiin vetoava musiikki ja Clive Owenin suorastaan energinen ja maaninen näyttely saa katsojan ihastumisen partaalle. Kun muut näyttelijät pistävät vielä siinä sivussa parastaan, on käsissä käsittämättömän hyvä tv-sarja.

Sarjan toisella tuotantokaudella ollaan jälleen kerran lääketieteen läpimurron kynnyksellä, kun Owenin maaninen ylilääkäri, Thackery, etsii hoitokeinoja erilaisiin lääketieteellisiin ongelmiin. Tämän lisäksi nähdään huikea määrä juonittelua, oman edun tavoittelua ja tunteita, jossa ei säästytä kyyneleiltä, masennukselta ja narkoosilta. Pahinta on kuitenkin ehkä se sarjan päätösjaksoissa nähtävä hyväsydäminen petos, joka heittää katsojan kuvan eräästä roolihahmosta toiselta laidalta toiselle papille tunnustettavassa synninpäästössä. Toisaalta katsoja haluaa ymmärtää ja toisaalta taas ei; petos on petos kuitenkin. Välillä sarjassa tuntuu siltä, kuin koko 1900-luvun alun New York kuohuu: tunne, raha ja tahto myrskyävät läpi niin köyhälistön kuin eliitin keskuudessa, eikä Robertsonienkaan perhe säästy ongelmilta.

Sarjan näyttelijät ovat edelleen huippuvedossa ja päähenkilöistä Thackerya esittävä Clive Owen on eittämättä yksi heistä. Mies vetää roolinsa niin äärilaidasta toiseen, että näyttelijän omistautumista voi vain ihailla. Addiktioista hikoilevan, fanaattisen pakkomielteisen ja nerokkaan lääkärin alta paljastuu tunne, joka vetää miestä kohti normaalia elämää. Mutta koska sarja kaipaa dramatiikkaa, on raja nerouden ja hulluuden kanssa kuin veteen piirretty viiva, joka väreilee toisen tuotantokauden aikana enemmän kuin kerran. Ensimmäisellä tuotantokaudella sarjassa vahvasti mukana ollut Andre Hollandin hahmo, Algernon Edwards, etääntyy sarjassa väistämättömäksi sivuhahmoksi käärien samalla hihansa; idealisuutta edelleen löytyy, mutta mikä onkaan sen hinta?

Tällä kertaa sivuhahmojen kisassa voiton vie varpaan mitalla Jeremy Bobbin kiero sairaalanjohtaja Herman Barrow, joka tasapainoilee nuoralla vaimonsa ja rakastajatteransa välillä. Kun mukaan lyödään taloudelliset haasteet ja petokset voi hahmosta olla montaa mieltä. Mutta ei se silti Bobbin näyttelijänsuoritusta pilaa. Erinomaisten gateroriaan mahtuu Chris Sullivan, jonka suoritus Tom Clearyna on haastavan kova ja täynnä sydämen tunnetta. Rakkaus Cara Seymourin näyttelemään sisar Harriettiin on niin ilmiselvä, ettei sitä voi olla huomaamatta, eikä sitä jätä huomiotta myöskään Seymourin Harrietkaan. Suurimmat muutokset tapahtuvat kuitenkin Eric Johnsonin ja Eve Hewsonin hahmoissa, joista ensimmäinen pelastaa tuotantokauden alussa Thackeryn ja ajautuu sitten oman elämänsä solmuihin ja kiisteltyyn totuuteen ja toinen: tuo viaton ja sydämellinen Lucy, haluaa mitä haluaa keinolla millä hyvänsä. Se on viattomuuden ajan myymistä ja katsojalle esitellään erilainen Lucy: laskelmoiva ja tunteilla leikkivä femme fatale.

The Knick on televisiosarjana todella, todella hyvä. Se on eteerinen esimerkki siitä, mihin televisio parhaimmillaan pystyy: sujuvaan tarinankerrontaan ja tunteiden visuaalisuuteen audiovisuaalisuuden avulla. Se on samalla myös Steven Soderberghin taidonnäyte ohjauksesta, rytmityksestä ja tilannetajusta, jossa keskitytään tarinaan ja hahmoihin. Miljöö tietenkin on myös kunnossa, mutta minulle The Knick on loistavaa draamaa, joka on juuri sopivasti annosteltu. Ja kun katsojan halutaan vain kuuntelevan, kuvaa Soderbergh näyttelijöidensä käsiä. Silloin puheella ja tunteella on oikeasti merkitystä. Uskomaton tv-sarja tämä.