Vikings -Season 3

Vikings-televisiosarja on edennyt kolmannelle tuotantokaudelleen ja sitä kautta päästään siihen pisteeseen, että voimme kysyä, että kertooko kolmas kerta totuuden? Tämä oli mielenkiintoista, koska toista tuotantokautta voidaan pitää jonkinlaisena suvantovaiheena, jossa käytiin läpi Travis Fimmelin näyttelemän Ragnarin henkilökohtaisia ongelmia niin naisten kuin kuningas Horikin kanssa. Toki viikingit poikkesivat Britanniassa, mutta joka tapauksessa toisella tuotantokaudella vedettiin henkeä ja päädyttiin päätösjaksossa katsojia ehkä hieman yllättäneeseen hetkeen, jossa Ragnar huokaa vuoteessaan syvään kahden naisen välissä. Toisen tuotantokauden päätösjakson vuoksi kolmannesta voitiin kuitenkin odottaa parempaa ja hieman parempaa olikin katsojalle luvassa.

Pääpaino toki Vikingsin kolmannella tuotantokaudella nojaa juonitteluun ja kyräilyyn sarjan eri hahmojen välillä. Suden katse ei ole vieläkään Travis Fimmelin silmistä kaikonnut ja niinpä mies puskee taistelusta toiseen kohti kohtaloaan etsien uskoansa niin Odinin kuin Jeesuksenkin maailmasta George Blagdenin näyttelemän Athelstanin vanavedessä. Onko kyse kuitenkin vain uskosta vai puhuuko Ragnar enemmänkin ystävyydestä, jota hän kokee ainoastaan Athelstanin kanssa, joka ei juonittele? Vai onko se kaikki palo silmissä kuitenkin ahneutta? Katsojan sitä ei ole helppo päättää, kun Ragnar suorastaan herkistelee historian hetkien läpi vaanien oikeaa hetkeä kuin nälkäinen susi.

Vikingsin kolmannella tuotantokaudella touhua ja tohinaa riittää. Viikingit taistelevat Britanniassa kuningas Ecbertin (juonikas ja karismaattinen Linus Roache) puolesta valloittaen ja kärsien tappioita. Kun petokset ja juonittelut lentevät niin Britanniassa, Kattegatissa kuin Pariisissakin, niin katsoja-paralla on mukanapysymisessä oikeasti tekemistä. Verisiksi kekkerit pääsevät Pariisin porteilla, jonne Ragnar yrittää johdattaa rikkauksia etsiviä viikinkejään. Mutta Clive Standenin hahmo Rollo ei etsi rikkauksia, vaan kunniaa ja valtaa. Niinpä hän esiintyy Pariisin valtauksessa kuin vihollisiensa Nemesis, jonka pysäyttämiseksi vaaditaan prinsessan (Morgane Polanski) puhetta kaupungin muureilla.

Kunniaa etsii myös Ragnarin isoksi kasvanut poika Bjorn (Alexander Ludwig), joka on alkanut ottamaan isoja askelia tässä sarjassa. Kun mukaan lasketaan itsenäiseksi muuttunut, Ragnaria vielä seuraava ja eroottisia hetkiä kuningas Ecbertin kanssa viettänyt Lagertha (Katheryn Winnick), sekä Ragnarin nykyinen vaimo prinsessa Aslaug (Alyssa Sutherland) on katsojalla käsissään melkoinen suhdesoppa, jonka perässä pysyminen on lähes mahdotonta. Niinpä muukalaisen (Kevin Durand) vierailu Kattegatissa saa outoja piirteitä, joka johtaa sarjan hahmon vähentämiseen miltei kohtalokkaalla tavalla. Kun mukaan vielä lasketaan Pariisissa kipua antava kreivi Odo (Owen Roe), sekä koko ajan omalla sekavuuden tasolla pysyttelevä Floki (Gustaf Skarsgård) on sarjassa miltei enemmän seurattavaksi tarkoitettuja hahmoja kuin Pelastakaa Sotamies Ryanissa.

Onko Vikingsin kolmas tuotantokausi katsomisen arvoinen? Yksiselitteinen vastaus tuohon kysymykseen on lyhyt “kyllä”, sillä sarja tarjoaa tuttua huttua huomattavasti historiallisempaan sävyyn kuin esimerkiksi jollain tavalla saman henkinen Game of Thrones. Muuten sarjan kolmas tuotantokausi alkaa tarinaltaan ja siihen liittyviltä juonitteluiltaan jo kolmeen suuntaan ja niistä vielä vielä sivuhaaroihin, joiden perässäpysyminen vaatii jo katsojaltaan keskittymistä. Lisäksi kun mukana on vielä valtava joukko hahmoja puherooleilla, voidaan todeta Vikingsin jo aavistuksen hajonneen omaan mittavuuteensa. Siinä, missä ensimmäisellä tuotantokaudella pysyttiin tiiviissä pakassa, ollaan nyt jo levitytty vaikka mihin. Onneksi kuitenkaan tietynlaista mystisyyttä ei ole täysin unohdettu ja senpä vuoksi sarja vaeltaa välillä Valhallan ja Midgårdin välissä. Valitettavasti olen silti vähän mietteissäni, että kannattaako neljättä tuotantokautta ylipäätään enää odottaa? Ehkäpä sille kannattaa antaa ainakin reilu mahdollisuus.