Only God Forgives

Nicolas Winding Refn teki sen taas. Mies teki elokuvan, jonka ymmärtämiseen menee muutama päivä ja elokuvista poistumisen aikana päässä vain humisee hulluja ajatuksia ja mietelauseita siitä mitä ihmettä sitä tuli taas nähtyä. Tämä tanskalaisohjaaja on jotenkin taas onnistunut tekemään elokuvan, joka varmasti jakaa katsojansa kahteen eri leiriin. Itse yritän eksyä sinne jonnekin puoleen väliin, mutta tämä elokuva on jotain muutakin kuin vain tähtiä mitä arvostelijat sille antavat. Refn jatkaa siis jälleen tyylillä, joka eroaa täysin edellisestä työstään, mutta silti yhtäläisyydet ovat todella vahvat. Vähän kuin Terence Malick tai Lars von Trier, niin Refn haastaa katsojansa aina elokuvillaan ja pistää heidät itse ajattelemaan tapahtumia. Mitään ei pureskella valmiiksi. Myös etukäteen paljon rummutettu ultraväkivaltaisuus sai paljon kommentteja, mutta näin henkilökohtaisesti mitään todella hätkädyttävää ei onneksi/valitettavasti nähty ja tässäkin katsoja määrittää hyvin paljon mikä nyt on hätkähdyttävää ja mikä ei. Jos Only God Forgives elokuvaa johonkin voidaan verrata, niin tietenkin edelliseen Drive-elokuvaan koska kummassakin pääosaa esittää aina vain mykemmäksi muuttuva Ryan Gosling.

Thaimaa on mielenkiintoinen paikka. Hollywood näkee sen vielä sellaisena viimeisenä korpimaana, lainsuojattomana villinä läntenä, jossa korruptio jyllää ja lain kasvot ovat hyvinkin vääristyneet. Todellisuus on toki karua, mutta ehkä aivan tällaisiin mittoihin ei thaimaankaan poliisi kuitenkaan mene. Goslingin esittämä Julian pitää thai-nyrkkeilypajaa Bangkokissa ja siinä sivussa pyörittää jonkinasteista huumebisnestä veljensä Billyn kanssa (Tom Burke). Ala vaatii kuitenkin veronsa ja Julianin veli  kohtaa omat demoninsa tavalla, jossa järki on kadonnut jonnekin neonvaloiseen yöhön. Tämä käynnistääkin ketjureaktion, jossa punnitaan erilaisten ihmisten oikeuden- kuin omantunnon arvoja oikein isolla kädellä. Refn tuo näyttämölle ehkäpä yhden niljakkaimmista, mutta silti viileimmän hahmon pitkään aikaan. Thaimaan poliisivoimien komentaja Chang on kuin Kurosawan tai Takeshi Kitanon elokuvista karannut täydellinen sosiopaatti, jonka tapa ylläpitää lakia on vähintäänkin kyseenalainen.

Elokuva maalailee loisteliaasti Bangkokin karua arkea ja Refn esittääkin lähes Lyncmäisiä otoksia. Billyn kuollessa näyttämöille astuu hänen äitinsä Crystal, jota Kristin Scott Thomas esittää niin maanisesti, että on vaikea käsittää että kyseessä on sama nainen, joka Englantilaisessa potilaassa hoiti Ralph Fiennesiä, tai Hevoskuiskaajassa punasteli Robert Redfordin kanssa. Crystal on kuin mentaalinen hirmumyrsky, joka ravistelee niin Julianin kuin poliisipäällikkö Changinkin elämää. Nainen on kasvattanut pojistaan lähes täydellisiä sosiopaatteja ja tästä hahmosta on turha hakea yhtä ainutta äidillistä solua, vaikka hän toki selkeästi lapsiaan rakastaakin. Elokuvan punaisena lankana voidaankin pitää perinteistä kostotarinaa, jossa Crystalin elämäntehtäväksi muodostuu esikoispoikansa kuoleman kostaminen tavalla tai toisella. Julian on täysin aseeton äitinsä edessä ja tuntuukin että mies vain alistuu kohtaloonsa. Chang ja Crystal ovat kuin toistensa täydelliset vastakohdat, mutta samalla kummassakin on jotain samaa hyvin synkällä ja mustalla tavalla. Kummatkaan eivät tunnu välittävän ihmishengistä nimittäin tuon taivaallista.

Only God Forgives käsittelee elämän perusasoita kuten kostoa, anteeksiantoa, ihmisyyttä ja armoa. Julian omaa edelleen jonkinlaiset ihmisyyden eväät eikä hänen mielestään veljen kuoleman kostaminen ole mikään hengen asia koska veli kulki sellaisia polkuja, että väistämätön vain odotti tapahtumista. Refn maalaa tätä elokuvaa useilla unikuvilla, joissa Julian kokee elämänsä ahdistavuudet käsin kosketeltavina kuvina. Refn myös todella rakastaa käsiä, sillä mies kuvaa niitä lähes taiteellisella pieteetillä. Suurin osa metaforista meni kuitenkin meikäläiseltä ohi, tai en vain muuten pysynyt kärryillä mitä missäkin kohdassa yritettiin kertoa. Ehkä tällainen liiallinen taiteellisuus hieman rokotti pisteitä sillä edellinen Drive oli tähän verrattuna jopa valtavirtaan menevä elokuva. Voisin antaa tälle lähes täydet pisteet, tai vaihtoehtoisesti pudottaa pisteitä jos joku selittäisi osan elokuvan tapahtumista, muta näillä eväillä en millään voi arvostella tätä vuoden parhaaksi, tai edes positiiviseksi yllätykseksi. Elokuvista pitäisi kuitenkin nauttia, ja tällainen aivokokkeli ei vain istu omaan maailmannäkemykseen. Ymmärrän kuitenkin ihmisiä joille tämä uppoaa varmasti mutta valitettavasti itse en lukeudu niihin.