Rikosdraamat ovat aina olleet ainakin minun mielestäni oma taiteenlajinsa ja sillä tavalla on luotu monia mielenkiintoisia elokuvia. Teemat ovat vaihdelleet aina pahasta rikollisesta ja hyvästä poliisista tyystin päinvastaiseen, eikä Gavin O’Connorin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, Pride and Glory (2008), juurikaan poikkea tästä muotista. Oikeastaan ainoa muutos lajityyppiin on se, että O’Connor on saanut elokuvansa näyttelijäkaartiin varsin isoja nimiä, jotka tuovat välittömästi elokuvaan lisäväriä. On nimittäin aivan erilaista mainostaa jotain elokuvaa esimerkiksi Cuba Gooding Jr.:n nimellä kuin esimerkiksi Edward Nortonin ja Colin Farrellin nimillä.
Mutta siihen se sitten ainakin osittain jääkin. Päällisin puolin hyviä elementtejä sisältävä elokuva paljastuu loppukättelyssä puuduttavaksi peliksi, jossa draaman ainekset jäävät osittain hataralle pohjalle. Voisin kuvitella, että jollain muulla ohjaajalla olisi ollut paljon enemmän sanottavaa poliisisuvusta, jonka asiat alkavat mennä pahasti pieleen. On rehti poliisi-isä, itseään aavistuksen pakeneva etsivä, kovanaama poliisi ja sairaan vaimon kanssa kamppaileva tarkastaja. Kun siihen väliin sovitetaan heti elokuvan alussa tapahtuva neljän poliisin surma, niin homma näyttäisi kutkuttavalta, mutta totuus on, että elokuva laskettelee loivaa alamäkeä koko loppuelokuvan ajan.
Syy ei toki ole näyttelijöissä, vaan pikemminkin ohjaajassa, joka ei osaa ottaa näyttelijöistään kaikkea irti. Colin Farrell, herkkä näyttelijä, joka todella tarvitsee aina ohjaajaa tehdäkseen hyvän roolin heitetään ikäänkuin lieassa keskelle likaista ja märkää kaupunkia. Haukkumaan kuin koira suuntaan tai toiseen ja olemaan varsinainen kovanaama. On kummallista, että Farrellille tarjotaan tälläisiä rooleja, sillä kokemus on osoittanut, että hän on parhaimmillaan vähän herkemmissä rooleissa, jossa hänen roolihahmollaan on epävarmuutta ja tietynlaista haavoittuvuutta.
Edward Norton puolestaan asetetaan keräämään rohkeutta ja itsevarmuutta kun hän yrittää selvittää neljän poliisin murhia. Jossain vaiheessa tämä elokuvan tasaisin hahmo löytää itsestään rohkeutta puhua ääneen sellaisella varmuudella, että poliisi-isää näyttelevä 70-kymppinen Jon Voightkin sen ymmärtää. Muuta ymmärrystä Voightin näyttelemällä Francissilla ei olekaan, sillä iän myötä alkoholi alkaa maistua yhä enemmän. Kaikista hajanaisin rooli nähdään puolestaan Noah Emmerichiltä, jonka roolihahmo taistelee ahdistuksen, pelon ja sairaan vaimon kanssa miltei elämästä ja kuolemasta.
O’Connor ei kuitenkaan nosta elokuvassa ketään roolihahmoa sellaiseen asemaan, että he hallitsisivat elokuvaa. Pikemminkin Pride and Glory asettuu tietynlaiseen flow-tilaan, jossa elokuva soljuu eteenpäin tasaisesti henkilöstä ja tapahtumasta toiseen. Teknisesti Pride and Gloryssa ei ole mitään vikaa, mutta tarinallisesti tälläisestä elokuvasta on lupa odottaa enemmän kuin roolihahmojen varoituksia ja puoli-ilkeitä kysymyksiä. Katsoja saattaakin herätä jossain vaiheessa kysymään, että missä on elokuvan tunne ja tarina. Tunnetta elokuvassa ei ole kuin nimeksi ja sekin tulee esiin vasta siinä vaiheessa kun Nortonin hahmo asettaa poliisilätkänsä ja aseensa baaritiskille Farrellin edessä. Siinä ei vaihdeta vuorosanoja, vaan katseita ja niissä katseissa on enemmän tunnetta kuin koko elokuvassa yhteensä. Se on ikävä tosiasia.
-
60%
Poiminta
Genret: draama,rikos
Kesto: 130 min
Ohjaaja: Gavin O’Connor
Pääosissa: Frank Grillo,Shea Whigham,Colin Farrell,Edward Norton,Jennifer Ehle,Jon Voight,Noah Emmerich
Valmistusmaa: Yhdysvallat
Valmistusvuosi: 2008