Reservoir dogs

Nice Guy Eddie: Okay, first things fuckin’ last!

Kahdeksan miestä syö aamiaista Los Angelesilaisessa kahvilassa. Kuusi heistä on pukeutunut mustiin pukuihin. Jokaisella pukumiehellä on peitenimi. Mr Brown (Tarantino) kertoo omaa persoonallista näkemystään Madonnan Like a virgin-kappaleesta. Miehet juttelevat ja naureskelevat lisää kunnes nousevat pöydästä.

Svengaavien alkutekstien jälkeen siirrytään pakoautoon. Mr. Orange (Roth) on saanut luodin mahaansa ja menettää pahasti verta. Mr. White vie haavoittuneen ystävänsä suojaan autioon varastoon, sovittuun kokoontumispaikkaan.

Miehet ryöstivät jalokiviliikkeen. Osa miehistä kuoli tai piileskelee lain kouraa jossakin. Henkiin jääneet kokoontuvat varastolle miettimään mikä meni pieleen.

Reservoir dogsin lähtökohdat ovat huimat. Leppoisat miehet, jotka vitsailivat juuri ruokapöydässä olivatkin tappajia, rikollisia. Rikollisia, jotka näyttävät ja kuulostavat oikeilta ihmisiltä. Ihmisiltä, joista löytyy persoona ja tunteet. Samalla kun päähenkilöt tulivat esitellyiksi heistä alkaa välittää.
Tarinan edetessä takaumien kautta hahmoista kerrotaan lisää yhtä ja toista samalla kun etsitään johtolankaa keikan epäonnistumiseen, mahdolliseen “vasikkaan”.
Reservoir dogs on raikas tuulahdus uudenlaista elokuvaa, jossa yhdistyy koko joukko erään losangelesilaisen videovuokraamon työntekijän, elokuvanörtin suosikkielementtejä aina Leonesta Lamiin ja Melvillestä Peckinpahiin. Toisaalta nämä rakastavat pastissit muuttuvat monien silmissä törkeiksi kopioinneiksi. Yhtäläisyyksiä ei käy kieltäminen, eikä niin tee itse herra Tarantinokaan. “Minä ryöstän jokaista näkemääni elokuvaa”, hän sanoo. Elokuva onkin täynnä tunnelmallisia, vahvoja kuvia, jotka saattaa tunnistaa nähneensä aiemminkin. Kuvallinen kerronta onkin varsin manipuloivaa; esimerkiksi kun kamera jää pitkäksi aikaa tuijottamaan kiivasta keskustelua oviaukon läpi tuntuu kuin katsoja vakoilisi roolihahmoja.

“QT” on mestari valitsemaan oikeat näyttelijät oikeisiin rooleihin. Reservoir dogsin näyttelijäkaarti on sekä kokonaisuutena, että yksittäisinä suorituksina todella vahva.
Harvey Keitel tekee yhden parhaista rooleistaan mr. Whitena, konnana, joka ystävystyy kollegansa, mr. Orangen kanssa. Ystävyys, joka saa lopulta erittäin tunteelliset, jopa isä/poikasuhdetta muistuttavat puitteet. Keitelin kaksi puolta: herkkä ja suojeleva, sekä kova ja säälimätön saavat ihailemaan tuota coolia voroa.

Tim Rothin Amerikan läpimurtorooli on yksi elokuvan tunnusmerkkejä. Kohtauksesta toiseen mr. Orange kituu lattialla verlammikossa ja valittaa oloaan. Rothin hahmo on monitasoinen ja vahva.

Michael Madsen tekee vielä tähänkin päivään mennessä parhaimman ja tunnetuimman roolinsa yli-coolina mr. Blondena. Alun kahvilakohtauksen hiljaisesta ja rauhallisesta veikkosesta paljastuu kylmänviileä tappaja, psykopaatti. Legendaarinen korvanleikkauskohtaus kaikkine vastakohtineen on paljolti Madsenin ansiosta juuri sellainen mitä siitä on tullut. Michael Madsen on tuntunut jämähtävän tuohon cooliin muottiin, hahmoon josta hänet tullaan parhaiten muistamaan.

Steve Buscemi temperamenttisena suupalttina, Lawrence Tierney rikollispomo Joe Cabotina ja Chris Penn tämän hermoilevana poikana, Nice guy Eddienä täydentävät hienosti hahmojen maailmaa. Elokuva, jossa ei ole varsinaisesti naispuheroolia esitteleekin Tuntemattoman sotilaan tavoin miehen eri puolia. Rikosmaailman sisään sovitettuna, tietenkin.

Erinomaisia näyttelijöitä tukee vieläkin parempi käsikirjoitus. Tarantinolle tunnusomaiseksi noussut jokapäiväinen dialogi, rupattelu luo elokuvaan oman maailmansa. Henkilöiden puhe on toisinaan jopa runollista ja dramaattista nousten jopa teatterimaiseksi säilyttäen kuitenkin realismin, joka tekee kirjoitetuista hahmoista ihmisiä. Kielenkäyttö on ronskia, kuten rikosmaailmaan sopiikin. (elokuvassa käytetään sanaa ”fuck” 252 kertaa) Pienen budjetin vuoksi varasto, reservoir, nouseekin lopulta kreikkalaisen tragedian näyttämöksi, veren ja rikotun luottamuksen alttariksi.
Toinen Tarantinomainen ominaisuus on tarinan rakenne. ”Vastaukset ensin, kysymykset sitten” on Quentin itse sanonut käsikirjoituksistaan. Allekirjoittaneelle tämä ei ole itsetietoista tyylikikkailua, vaan yksinkertaisesti persoonallinen, novellinomainen tapa kertoa tarina. Jos Reservoir dogs olisi kirja, sen rakenne ei olisi herättänyt ollenkaan huomiota.

Reservoir dogsissa ei ole lainkaan elokuvaa varten sävellettyä musiikkia, vaan lähinnä 70-lukulaisia kappaleita, jotka toimivat niin hyvin, että lopulta voisi luulla että kyseiset kappaleet tosiaan olisi luotu elokuvaa varten. Tämäkin on loistava tyylikeino elokuvan tunnelman luomisessa. Tunnuskappale A Little green bag ja koko alkutekstijakso onkin ollut monesti parodioinnin alla.
Ilmestyessään Reservoir dogs sai yltiöväkivaltaisen art house-elokuvan leiman. Turhan helposti esiintyvän väkivaltalätkän alta tosin paljastuu jo aiemmin mainittu käsikirjoitus, paloja ihmisyydestä.
Yksi kantava teema on uskollisuus, luottamus ja tämän rikkominen. Tarantino, joka ei ole koskaan tavannut biologista isäänsä luo tarinoihinsa isähahmoja. Reservoir dogsissa näitä löytyy kaksi: Mr. White ja Joe Cabot. Molemmat seisovat lopulta omien tunteidensa takana, luottaen ystävyys- ja sukulaissuhteisiinsa. Crime doesn’t pay, todetaan. Rikoksen ja väkivallan värittämässä maailmassa luottamus harvoin oikeutettua ja palkitsevaa.

Reservoir dogs loi 90-luvun alussa uuden elokuvan aallon; art house ja indietuotannot olivat muodissa, samoin ”Tarantino-dialogista”, sekä tarinan rakenteesta tuli trendi – etenkin Pulp fictionin jälkeen. Tarantinoa juhlittiin elokuvan uutena ihmelapsena, josta jokainen halusi osansa.
Mr. Blonde: You kids shouldn’t play so rough. Somebody’s gonna start cryin’.