Black Swan

Jos joskus olen eksynyt mukavuusalueeni ulkopuolelle, niin todentotta tässä Darren Arofonskyn uusimmassa teoksessa huomaan näin tapahtuneen. Tosin kun on nähnyt ohjaajan edelliset tuotannot, niin jonkinlainen haju kyllä on mitä tuleman pitää, mutta Black Swanin ahdituneisuus ja tummanpuhuva maailma läjähtää katsojan naamalle niin säälimättömästi, että pitää todella olla oikeassa mielentilassa, että teoksen pystyy katsomaan loppuun asti putoamatta kärryiltä. Arofonskylle tutunomaiset elämän makuiset elementit yhdistyvät loisteliaasti tässä teoksessa. Tässä ei ehkä ole sitä Sielunmessun melankolisuutta, tai Wrestlerin säälimättömyyttä, mutta jotain niiden välistä. Myöskään ohjaaja ei luo niin jumalaisia maisemia kuin Fountainissa, mutta baletti itsessään kyllä luo kauniita mielikuvia. Black Swan seisoo siis tukevasti omilla jaloillaan, mutta se haisee ja maistuu taatusti Arofonskylle.

Toinen asia mikä ainakin itseäni aina hieman häiritsee on Oscarit, ja niin tämänkin kanssa tulen hieman varautuneeksi Portmanin voiton takia, mutta heti alkuun täytyy todeta, että nainen on Oscarinsa ansainnut sillä niin tunteella ja taidolla hän Nina Sayersin roolin hoitaa. Samaa voidaan sanoa muistakin näyttelijöistä, vaikka en mahdakaan sille mitään, että näen aina 70’s shown Jackien katsoessani Mila Kunista. Naisten puolelta on vielä mainittava suhteellisen pienen roolin tekevä Winona Ryder, jonka esityksestä etukäteen kohistiin, mutta niin pieneksi jää naisen esitys että ei siitä osaa sanoa juuta eikä jaata. Elokuvan ainoaa merkittävää miesroolia esittää ranskan ihme Vincent Cassel, ja mies on juuri niin sovinistinen ja narsistinen kuin balettiohjaajan pitääkin olla.

Mutta kun ollaan päästy ohjaajasta ja näyttelijöistä, niin alkaa kuumeisesti tarinan mietintä, ja sitä pitääkin vähän pureksia. En mitenkään halua puuttua sen koukeroihin ja välillä lähes järjettömiin mielikuviin, sillä en todellakaan ole alan asiantuntija. Ehkä 10 vuotta sitten olisin kuitannut tämän elokuvan järjettömänä taidehomoiluna, mutta vanhetessa sitä alkaa ajatella hieman laajemmin, ja kaivata jotain uutta ja erikoista elokuviin, jotka nykyään tuntuvat olevan yhtä tehostetykitystä tarinasta toiseen. Arofonsky ei ikinä ole ottanut CGI:tä pääosaksi, eikä tee poikkeusta nytkään. Nuoren ballerinan tarina Joutsenlammen pääesiintyjäksi on jotain niin käsinkosketeltavaa, että Portmania luulee välillä paljonkin ikäistään nuoremmaksi. Mutta Ninassa on myös se aikuisempi puoli, joka yrittää pyristellä esille aina tilaisuuden tullen.

Black Swan on hyvinkin monikerroksinen tarina, joka kuitenkin näyttää suhteellisen yksinkertaiselta. Sen luomat mielikuvat herättävät katsojissa ajatuksia, ja nostavat pintaan esiintyvien taiteilijoiden paineet ja mielikuvat. Se kertoo kasvusta ja kunnianhimosta, sekä karusta maailmasta, jossa hyvät eivät voita ja pahat saavat palkkansa. Se on ahdistava, mutta samalla virkistävän kaunis kuvaus maailmasta, jossa emme ehkä enää edes elä. Baletti on pääasiallisesti sellainen taiteenlaji, jota ainakaan suomalaiset miehet eivät mene katsomaan, ja muuallakin sitä pidetään eliitin herkkuna. Onneksi tällä ei ole paljoakaan tekemistä baletin kanssa, vaan tarina kertoo elämästä ja sen peloista joita me kaikki kohtaamme, ja baletti on vain kanava, jolla se tällä kertaa ilmaistaan. Black Swan on ehdottomasti yksi vuoden 2010 parhaista elokuvista, ja jokaisen itseään kunnioittavan elokuvanystävän on nähtävä tämä ilman punaviiniä, tai sen kanssa.