Jerusalema

Parilla festivaalilla muutaman palkinnon napannut ja vuoden 2009 Rakkautta ja Anarkiaa-elokuvafestivaaleilla nähty Etelä-Afrikkalainen elokuva, Jerusalema, vaikuttaa ensikatsomalta jonkinlaiselta City of God-kopiolta. Sitä se osin itseasiassa onkin, mutta silti Ralph Zimanin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva pysyy hyvin omassa paikalliskulttuurissaan. Tai ainakin siltä se katsojasta tuntuu, kun köyhän opiskelevan pojan matka ryysyistä rikkauteen kulkee väkivallan ja rikosten kautta. Teema ei katsojaa sinänsä paljoa puhuttele -onhan samaa tarinaa käytetty varmaan sata kertaa ennenkin-, mutta Ziman tuo elokuvaan omanlaista väriä: elokuvan sanoma kun tuntuu olevan se, että Etelä-Afrikassa rikkauteen pääsee vain suvun tai rikoksen kautta. Niinpä aseet heiluvatkin kuin hirvimetsällä veren lentäessä kaaressa slummien seinille. Tervetuloa Etelä-Afrikkaan.

Kun elokuvan teema on tehty katsojalle selväksi jo ensimmäisillä freimeillä, siirtyy katsojan huomio väistämättä tarinaan ja henkilöhahmoihin, joista suurin osa on valitettavan teennäisiä ja stereotyyppisiä. Toisin sanoen turvallista ja tuttua, mutta ei mitään mullistavaa. Daniel Buckland on paha, mutta hyvä poliisi, Motlatsi Mahloko ja Jafta Mamabolo taustaltaan ja mieleltään kunnollia poikia, jotka ryhtyvät kaappaamaan autoja ja löytyypä nuorukaisilta tietenkin hyväsydäminen mummokin. Elokuvan hahmoista esittäytyy myös täysin pimeyden ja rikoksen poluille joutunut taparikollinen Nazareth (Jeffrey Zekele) ja lopulta päästään Ronnie Nyakalen kautta elokuvan keskushahmoon, Lucky Kuneneen (Rapulana Seiphemo), joka toteuttaa jokaisen mustan miehen haaveen valkoisesta tyttöystävästä (Shelley Meskin).

Kuten sanottua: elokuva tarjoilee kaikkea kaikille luoden päähenkilöistä varsin tutun kokoonpanon, jota Ziman silloin tällöin maustaa erilaisin tyylikeinoin. Tämän kaiken keskellä heiluu itseoikeutetusti Rapulana Seiphemon, jonka bisneshenkisen olemuksen alla piilee lopulta kivenkova rikollinen. Seiphemo antaakin Kunenelle varsin epätoivoisen olemuksen ja rehellisen hahmokuvan, joka lähes kyynisesti huomaa vain rahan antavan “onnea”. Samalla Ziman osoittaa, että todelliset rikokset tehdään puku päällä, eikä suinkaan kaduilla käsiase kädessä ja tulee näin samalla kritisoineeksi maansa tilaa yleisellä tasolla.

Jerusalema on ehdottomasti jollain tasolla kiinnostava elokuva, sillä sen ensivaikutelma huutaa kovasti “City of God”-elokuvaa henkeä. Samalla se on kuitenkin varsin mielikuvitukseton kaksituntinen täynnä väkivaltaa ja kevyttä draamaa, jossa mietitään silti varsin hatarasti elämän isompia juttuja. Teknisesti elokuva on ihan mielenkiintoinen tapaus, sillä Etelä-Afrikka näyttää elokuvassa hiekkaiselta ja roskaiselta paikalta, joka on täynnä korruptiota, epäreiluutta ja epätoivoa. Toisaalta se on myös tarina ihmisistä, joiden omatunto välillä toimii ja välillä taas ei… Ja katsojalle Jerusalema on vain viihdettä viihteen loputtomassa joukossa: mitään syvällistä elokuvasta on miltei turhaa etsiskellä.