Kauneuden valta

Philip Rothin suomentamattomaan novelliin, The Dying Animaliin, perustuva Kauneuden valta (Elegy) on valitettavan hajuton ja mauton kertomus, jonka kiinnostavia teemoja ei lopulta käsitellä asiaankuuluvalla syvällisyydellä. Lopputuloksena katsoja jää etäälle, kylmäksi ja välinpitämättömäksi, hyvinkin paljon elokuvan päähenkilön tapaan.

Taidekriitikko ja luennoitsija David Kepesh (Ben Kingsley) taistelee vanhuuden mukanaan tuomaa väistämätöntä tyhjyyden tunnetta vastaan, johon tuo ainakin hetkittäistä lohtua rakastuminen taidehistorian kurssin nuoreen, kauniiseen ja himokkaaseen opiskelijaan Consuelaan (Penélope Cruz). Pian kuitenkin Kepeshin häpeä iästään sekä mustasukkaisuus ja pelko Consuelan menettämisestä jollekin nuoremmalle miehelle ajavat suhteen karikkoisille vesille.

Hahmopainotteisen elokuvan ongelmaksi eivät koidu ainakaan näyttelijät, joista ei voi pahaa sanaa sanoa, ei edes Cruzista, joka on mukana kahdesta syystä (niitä esitellään kiitettävän paljon). Pääosakaksikon lisäksi ruudulla nähdään Dennis Hopper Kepeshin kirjailijaystävänä, Peter Sarsgaard etääntyneenä poikana ja Patricia Clarkson satunnaisena rakastajattarena. Kukaan ei ole huono ja Hopper tavallisesta poikkeavassa roolissaan erottuu edukseen.

Elokuva on hidastempoinen ja minimalistinen, mikä ei ole moitittavaa. Tällaisista aineksista on ennenkin syntynyt sykähdyttäviä, emotionaalisesti väkeviä tuloksia. Kauneuden vallan täydellinen mitäänsanomattomuus ei kuitenkaan ole perusteltavissa mitenkään, eikä se ole tarkoituksellista seurausta hitaasta kerronnasta.

Syy on luultavasti hyvin pitkälti siinä, ettei kirja ollut oivallinen käännöskohde: se on lähinnä Kepeshin, Rothin aiemminkin käyttämän hahmon, mielenmaisemaa kuvaava lyhytkertomus, jonka siivet eivät kanna tällaista painoa. Tarinassa ei ole tarpeeksi kuvattavaa elokuvakameralle. Sitä kautta siinä on myös liian vähän näytettävää katsojalle.

Nekin asiat, jotka olisi voinut tehdä oikein, on tehty jokseenkin mielikuvituksettomasti, jollei jopa välinpitämättömästi. Paljon puhutaan taiteesta ja hengähdyttävistä kuvista: lopussa kameralla vangitaan ikiajoiksi ”taiteeksi” vartalo, joka pian menettää kauneutensa. Mutta ristiriitaisesti itse elokuvakamera on todella tylsä, eikä se herää eloon kuin ainoastaan kuvatessaan Cruzin vartaloa, mikä on vain osa kokonaisuutta. Kaikki muut kuvat ovat niin tavanomaisia, että ne turruttavat.

Toinen puoli tarinaa on vanheneminen, eletyn elämän ja lähestyvän kuoleman hyväksyminen. Se on tehty paremmin, muttei pidä juuri mitään uutta tai ihmeellistä sisällään. Todellista elegiaa, surulaulua, tästä on vaikea löytää. Puhumattakaan siitä, etteivät hahmot ole lopulta niin sympaattisia, että se olisi mahdollista.

Kauneuden valta ei ole millään mittapuulla huono elokuva, eikä tylsä, jos osaa arvostaa vähäeleistä kerrontaa, mutta se on tavattoman keskinkertaisesti toteutettu. Kaikki tämä on nähty jo paremmin tehtynä. Penélope Cruzin seksuaalinen vetovoima on valjastettu tehokkaammin käyttöön lähes missä tahansa hänen espanjalaiselokuvistaan. Eletyn elämän tyhjyyden kanssa painimisen teki paremmin Bergman Mansikkapaikassa. Isabella Coixet itse ohjasi ja kirjoitti Paris, je t’aimea varten äärimmäisen koskettavan osion ’Bastille’, joka kertoo lähestyvän kuoleman muuttamista ihmisistä enemmän viidessä minuutissa kuin Kauneuden valta kahdessa tunnissa.