Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde

Pakotin itseni jälleen katsomaan Tomb raider 2 -elokuvaa, jonka pääosassa kieltämättä touhukas turbohuuli Angelina Jolie hyppii, pomppii ja ampuu tiukoissa vaatteeissa. Yllätys oli kuitenkin varsin mieluisa ainakin tietyssä mielessä, sillä minulle paljastui paljas ja raikas totuus, joka toitotti jatko-osan olevan parempi kuin edeltäjänsä. Todellakin: tällä kertaa Tomb Raiderista oli jätetty paljon turhaa pois ja tilalle oli tullut väliin jopa aitoa näyttelemistä.

Aloitetetaanpa niistä näyttelijöistä: Angelina Jolie on tällä kertaa nainen paikallaan. Ensinnäkin hän on ihan Lara Croft look-a-like ja toisekseen hänellä on hyvää karismaa sinänsä onttoon rooliinsa. Tällä kertaa Jolie oli onnistunut tuomaan Laraan syvyyttäkin, vaikkakin se puoli jäi odotetusti vähemmälle ruudinsavuisen toiminnan viedessä päähuomion. Toinen päähuomion vetävistä seikoista on Jolien silmät, jotka ovatkin elokuvassa isossa roolissa: ohjaaja Jan de Bont olikin osannut ottaa ne hyvin elokuvaan mukaan. Parissa kohtauksessa Jolien silmiin kohdistettiinkin muodikas zoomi, jonka lopputulos vetoaa varmasti moneen miespuoliseen katsojaan positiivisella tavalla. Tämän vuoksi onkin helppo todeta Jolien olevan eittämättä elokuvan kantava voima monessakin mielessä: niin karismaltaan kuin silmiltään.

Muista näyttelijöistä minulla ei ole oikeastaan pahaa sanottavaa, vaikkakin heidän roolinsa jäivät odotetusti erittäin latteiksi. Gerard Butler oli hyvä Laran ex-rakastettuna (ja tietenkin ex-sotilaana…) Terry Sheridanina. Butler saa roolistaan oikeastaan ihan hyvän arvosanan, vaikka hän oli aikamoinen statisti. Elokuvan pääpahiksena luuraa persoonallinen, Rooma-sarjassakin näytellyt, Ciarán Hinds, joka saattaa olla joillekin tuttu myös Road to Perditionista. Hinds on oikein karismaattinen kaveri, joka sopii pahan (Nobel-palkitun…) tiedemiehen rooliinsa todella hyvin. Lisäksi minun on ihan pakko mainita mainiossa sivuroolissa oleva Til Schweiger, joka taas kerran näyttelee suhteellisen vakuuttavasti onttoa tappajaa. Onko se sitten hyvä vai huono asia, sen saa katsoja päättää.

Juonellisesti Tomb raider on aika kiinnostava, mutta sortuu loppujen lopuksi liian suoraviivaiseen ja pelimäiseen toimintaan. Paikat vaihtuvat, pyssyt paukkuvat ja sitten hämmentävästi (ja minusta vieläpä tarpeettomasti) ajetaan esimerkiksi moottoripyörillä Kiinanmuurilla cooleissa kuteissa. Tarpeetonta elokuvan pidentämistä on löydettävissä muualtakin ja muutenkin elokuva viljelee niin suunnattomia epäloogisuuksia, että väliin jopa hirvittää.

Silti Tomb raider 2 jaksaa miellyttää ainakin jollain tasolla. Elokuva onkin edeltäjäänsä nähden yllättävän pirteä toimintaseikkailu, jonka myyttinen voima jaksaa Aleksanteri Suuren kantamana mennä miltei loppumetreille asti. Kuitenkin, Tomb Raider 2 on omaan genreensä nähden ajatuksiltaan hyvinkin konventionaalinen ja kliseinen pläjäys, jota ei välttämättä halua nähdä enää koskaan uudestaan.