Encounters at the End of the World

Werner Herzog, mies, joka on matkannut elokuviensa vuoksi kamera (ja usein kuvausryhmä) mukanaan maailman ääriin, aina Perun vuorenhuipuilta Brasilian sademetsien kautta Australian sisämaihin, lähtee nyt Antarktikselle tekemään dokumentin, joka ”ei kerro taas kerran pingviineistä”. Mutta lopulta se kuitenkin kertoo, erityisesti eräästä tietystä pingviinistä. Encounters at the End of the World on saksalaisohjaajan ensimmäinen elokuva, joka on saanut Oscar-ehdokkuuden – tämä kertoo enemmän Academy Awardsien mielettömyydestä kuin miehen tuotannon laadusta. Vaikka dokumentti ei olekaan Herzogin kirkkain saavutus millään mittapuulla, ehdokkuus on täysin ansaittua.

Encounters on erikoislaatuinen teos erikoislaatuiselta mieheltä. Se on yhtä aikaa yleissivistävä, henkeäsalpaava, koskettava ja hämmentävän absurdi kokemus.

Antarktiksen lumiset lakeudet näyttäytyvät Herzogin kameran kautta katsojalle kaikessa komeudessaan, mutta vielä tärkeämpiä ovat unohtumattomat vedenalaiset kuvat, joissa kuolemaa uhmaavat sukeltajat tutkivat maailmaa ”jäätyneen taivaan alla”. Merten pohjalta noustaan vielä Erebus-vuoren korkeuksiin ja lopulta syvälle jään uumeniin, jonne säilötään muistoja ihmiskunnasta odottamaan jonain päivänä avaruudesta saapuvia tutkimusmatkailijoita.

Huolimatta maisemien komeudesta, pääpaino dokumentissa on nimen mukaisesti ihmisillä, joita ohjaaja kohtaa etelänavalla. He ovat värikkään elämän eläneitä miehiä ja naisia, joita yhdistää vain se, että kaikki ovat vähintään yhtä outoja kuin Herzog itse. He ovat kaikki levottoman vaeltajasielunsa ajamina päätyneet kuin jonkin toisen magneetin, yliluonnollisen sellaisen, vetäminä maailman reunalle ties mihin hommiin, ties millä motiiveilla. Tänne myös Herzog kuuluu, koska häntä itseään on ajanut sama vimma koko elämänsä ajan: pakkomielle nähdä, mitä on kaukaisilla vuorilla ja niiden takana. Vaikka se olisi matka varmaan kuolemaan.

Jokainen Herzogin elokuva kertoo jollain tavalla hänestä itsestään, mutta tällä kertaa se on huomattavasti konkreettisempaa. Tämän takia lopputulos on niin henkilökohtainen, että se on jo itsessään taidetta. Ne, joita riivaa sama kaipuu seikkailuun, löytävät tästä vielä enemmän kuin vain kauniita kuvia ja kiehtovia tietoja.

Henkilöt, tilanteet ja elukat ovat kaikki jo itsessäänkin täysin toisesta maailmasta, joten kun päälle lisätään vielä Herzogin koomiselta kuulostava englanti ja lakoninen huumori, lopputulos on paikoitellen hillittömän hauska. Vaikka muutamat tilanteista ovat epäilemättä ainakin osittain lavastettuja, ne voisivat aivan yhtä hyvin olla totta. Varsinkin McMurdon tutkimuskeskuksen työntekijöiden elämäntarinat ovat niin hulluja, että niitä ei olisi voinut keksiä päästä.

Encounters at the End of the World on Herzogin lupauksen mukaisesti enemmän kuin luontodokumentti. Se on kiinnostava ja omaperäinen katsaus Antarktiksen elämään. Niille, jotka eivät tunne ohjaajaa, se ei ole kovinkaan hedelmällinen aloituspiste, mutta tiivistää hyvin, mistä hänen elämässään ja elokuvahistoriassaan on lopulta kyse. Vaikka Herzogin näkemys ihmiskunnan tulevaisuudesta on jokseenkin synkkä, dokumentti jättää lopulta jälkeensä toiveikkuuden ja rauhan luonnon transsendentaalisen kauneuden edessä. Sitä pitää vain osata etsiä, matkata sen perässä vaikkapa maailman laidalle saakka.

Ja jo pelkästään sen yhden pingviinin takia Encounters on katsomisen arvoinen.