The Eye

Elokuva

Itämaisen kauhun elokuva-aalto jatkaa jälleen yhdellä käännöksellä kulkuaan kohti länttä. Japanisssa ja Hong Kongissa tehdään aika ajoin ihan pätevää kauhua, ja vaikka nämä elokuvat ovat alkuperäisinä todella hyviä, niin jostain merkillisestä syystä amerikkalaiset haluavat aina tehdä niistä oman versionsa amerikkalaisilla näyttelijöillä. Ring, Grudge ja Dark water, vain muutamia mainitakseni, saavat nyt jatkoa Pangin veljesten ”The Eye”-elokuvalla. Positiivista näissä amerikkalaisissa versioissa on kuitenkin se, että usein alkuperäinen filmiryhmä ja ohjaaja ovat jollain tavalla mukana kuvauksissa.

Toinen positiivinen puoli onkin sitten pääosarooleihin saadut amerikkalaiset kaunottaret. Jessica Alba on jälleen tyrmäävän hyvännäköinen sokea viulunsoittaja Sydney Wells. Sydney sokeutui jo hyvin nuorena, ja hän on joutunut selviytymään maailmasta ainoastaan jäljelle jääneillä aisteillaan. Alban eleet sokeana ovat hämmästyttävän uskottavia ja näyttelijä kertookin itse viettäneensä useita viikkoja erään sokean naisen kanssa ja myös itse harjoitteli sokeana olemista laput silmillä. Kun Alba vielä kertoi, että hän harjoitteli kuusi kuukautta viulunsoittoa vain tätä roolia varten, niin ei voi muuta kuin hattua nostaa tämän naisen omistautumiselle.

Kun Sydneylle tulee mahdollisuus saada näkönsä takaisin sarveiskalvon siirtoleikkauksella, hän tarttuu tilaisuuteen siskonsa patistamana. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan putkeen ja vaikka Sydney saa kyllä näkönsä takaisin, saa hän myös jotain muuta, mitä ei todellakaan odottanut. Itämaiselle kauhulle tyypilliseen tapaan jännitteitä ja kauhua aletaan pikkuhiljaa lisäämään elokuvan edetessä. Siinä missä länsimaalainen kauhu perustuu usein goreen ja verihurmeeseen, niin itämainen kauhu tekee kaiken tämän paljon psykologisemmin ja kliinisemmin kutittaen enemmän katsojan mielikuvitusta kuin verkkokalvoja. Toki Japani-kauhuun liittyy suurena osana myös hätkähdyttävät ”böö”-efektit ahdistavalla taustamusiikilla höystettynä.

Kun Sydney alkaa näkemään muutakin kuin vain todellisen maailman, saa hän apua Alessandro Nivolan näyttelemältä tohtori Faulknerilta. Mutta kuten arvata saattaa, kukaan ei tahdo oikein uskoa, mitä Sydney väittää näkevänsä. Alba osaa tuoda suorastaan loistavasti esille ne pelot, mitä vuosia sokeana olleelle maailman näkeminen teettää, ja kuinka hän ei voi enää luottaa yhtään siihen mitä näkee. Mutta jotain jää kuitenkin puuttumaan: kun alun muutamasta pelotteluefektistä ollaan päästy, alkavat näyt ja Sydneyn elämän surkeus kyllästyttämään. Kun näyille saadaan jonkinlainen ”tieteellinen” selitys, niin jännitys uhkaa todellakin kadota kuin kalja kesähelteellä.

Elokuva jaksaa kuitenkin kantaa itsensä loppuun Alban ja Nivolan säestyksellä. Sydneyn päästessä silmien ”alkulähteelle”, saa elokuva vielä kaivatun piristysruiskeen. Jopa näkyjen tarkoitus ja ehkäpä hieman epä-hollywoodmainen lopetus nostavat tämän rainan ”käännöselokuvien” keskikastiin ja kun alkuperäinen teos on näkemättä, niin tätä voisi kehua jopa ihan hyväksi kauhuelokuvaksi kuitenkin sillä varauksella, että se kauhu kyllä katoaa noin puolessa välissä elokuvaa. Ehkäpä se kohdeyleisö sitten löytyykin sieltä hieman nuoremmasta kastista, jotka eivät ole vielä nähneet ”liikaa” kauhuelokuvia.

Kuva

Kuva on suorastaan loistavaa nykytasoa. Ihan parhaimpiin tarkkuuksiin ei tällä vielä päästä, mutta kun ottaa huomioon elokuvan aiheen ja tarkoituksella sumennetun kuvan, niin valittamisen aihetta ei ole. Dynamiikka ja jännästi ”siniseksi” värjätty värimaailma toistuvat kirkkaasti ja kauhuelokuville tyypilliset pimeät kohtaukset näyttävät hyviltä ja kuvasta saa hyvin selvää.

Ääni

Kauhuelokuvissa äänellä on tärkeä merkitys tunnelman luomisessa ja tälla osa-alueella katsojan ei tarvitse pettyä. Painostava musiikki ja myös konserttiosuudet toistuvat puhtaan kirkkaasti. Myös pelotusefektit ja katsojan ympäröivät äänet ovat tehty loistavasti, ja välillä katsoja joutuu oikein katsomaan taakse, että mitä siellä tapahtuu. Myös matalat äänet toistuvat sohvaa tärisyttäen jos vain laitteistosta löytyy potkua.

Ekstrat:

Ekstrat ovat positiivisen runsaat. Trailereiden ja poistettujen kohtauksien lisäksi mukana on peräti neljä eri minidokumenttia. Pisimpänä ja parhaimpina ovat Alban haastattelu siitä, kuinka hän opetteli rooliinsa ja toisena jopa tieteellistä pohdintaa sisältävä osio siitä, kuinka elinsiirtopotilaat ihan oikeasti voivat kokea kummia asioita elimen edellisistä omistajista. Erikoista haastatteluissa oli myös se, että nyt ei kilpaa kehuttu kaikkia tekijöitä.