Venus

Sängyn reunalla istuva, juuri herännyt, vanha mies katselee verhojen raosta ulos: Maurice hakee syytä nousta ylös sängystä ja viimein oman läpsäisynsä voimasta nousee pukeutuen aina yhtä tyylikkästi kuin aina. Maurice on todellinen englantilainen gentlemanni, jonka käytöstavat ovat tahdikkaita, ja jonka rutiineihin kuuluvat aamun lehtien lukemiset vakiokahvilassa, sekä vanhuuden filosofointi. Hauras elämän ja kuoleman tasapaino kuitenkin järkkyy, kun paras ystävä saa kotiavukseen serkkutytön, Jessien, jonka käytöstavat ja ulkomuoto saavat Mauricen muuttumaan elostelijaksi, joka ottaa karanneita vuosia kiinni hetkessä. Lyhyt lanka poltetaankin loppuun ja siitä ei synny DVD:n kannesta huolimatta mustaa huumoria tai herskyvää naurua, vaan draamaa, joka ottaa suoraan sydämestä. Peter O’Toolen uskomattoman karismaattisen roolin kautta (mies oli myös roolistaan ehdolla Oscareissa) Notting Hillin ohjanneen Roger Michellin elokuva Venus saa sellaisen voiman, että heikompaa katsojaa viedään kuin litran mittaa.

Venus kertoo todellakin tarinan kahdesta tunnetusta veteraaninäyttelijästä, joiden tylsään elämään tulee uutta eloa ja hämmästelyä nuoren aikuisen naisen elämän kautta. Ianin (osuvasti näyttelemä Leslie Phillips) kauhistella Jessien elämäntapoja ja -asennetta, jää Mauricelle tilaisuus elää jälleen. Tästä alkaa tyylikäs ja koskettava matka kohti tuonpuoleista shoppailun, viinan läträyksen ja muun elostelun kautta. Väsynyt Maurice skarppaakin loppumetreillä niin paljon, että myös Jessien sirpaloitunut sydän pamppailee jälleen. Tuloksena onkin Michellin tarjoilema draama kunnioituksesta, ihastumisesta ja henkisestä kasvusta, jossa Maurice tavoittelee omaa henkilökohtaista Venustaan ja Jessie kokoaa hajonneen itsetuntonsa kappaleita ympäriltään.

Venuksessa elokuvan voima on kahdessa asiassa: vahvassa ja koskettavassa tarinassa, sekä tunteiden tulkitsijoissa, joista eritoten erittäin kokenut O’Toole ansaitsee kunniamaininnan. O’Toole ei harmittavasti saanut roolistaan vieläkään Oscaria (Mies on nimetty Oscar-ehdokkaaksi peräti kahdeksan kertaa ja hän on saanut kunnia-Oscarin. Tämän lisäksi hän on voittanut Emmyn, sekä Golden Globen neljästi ja ollut ehdolla Golden Globeen seitsemästi), vaikka olisi viiltävän koskettavasta roolistaan sen ansainnut, sillä O’Toolen hyvin hauras Maurice on kaikessa aitoudessaan lämmin kuin aitokin. Naispääosassa oleva Jodie Whittaker ei ole roolissaan myöskään huono, mutta nuori brittinäyttelijätär jää väistämättä vanhan konkarin varjoon.

Tunteellista ja miksei vakavaakin draamaa haeskelevalle Venus on kuin lottovoitto. Michellin varovainen ja rempseän rento tyyli saakin väistyä elokuvan päätöstä kohti mentäessä, kun mukaan tulevat vahvat tunteet aina rakkaudesta syyllisyyteen. Autenttisuutta lisää vielä 75-vuotiaan O’Toolen ikä, joka piirtää katsojalle kuvan heikosta, mutta elämänpalonsa takaisin saaneesta, miehestä. Iättömyyden miettiminen saa väistyä ihastuksen tieltä, joka kulkee omia poikamaisia polkujaan pitkin aina säväyttävään loppuunsa saakka. Ehkä Michell haluaakin vain sanoa, ettei elämään ole koskaan liian vanha, vaikka keho kaipaisikin jo kunnon remonttia. Elämästä nauttiminen ei ole ainoa asia, mistä Michell saarnaa: on myös ymmärrettävä elää ja nauttia hetkessä, sekä valmistauduttava siihen, että jokainen tarina päättyy joskus.