Good Shepherd

Oli suunnaton ilo kuulla, että Robert De Niro ohjaa uuden elokuvan kun viimeisimmästä, vuoden 1993 debyyttiohjauksesta, The Bronx Talesta oli vierähtänyt jo 15 vuotta. The Bronx Tale oli melko sujuvaa rikosdraamailua ja osoitti valkokangaslegenda De Niron hallitsevan kokonaisvaltaista elokuvatoimintaa myös kameran toiselta puolelta.

The Good Shepherd on ansioituneen käsikirjoittaja Eric Rothin (Forrest Gump, Insider, Munich) kirjoituskoneesta ulos tullutta suuren luokan rikosjännäröintiä sijoittuen toisen maailman sodan epävarmojen aikojen jälkimaininkeihin, Central Intelligence Agencyn synnyinvuosille.

Tarina kerrotaan toisen maailmansodan aikana toimineen, CIA:n esijärjestön OSS:n operaatioista lähtien isänmaallisen Edward Wilsonin silmin. Wilsonille kotimaa on tärkein asia maailmassa. Hänen toimiessa CIA:n alaisuudessa vuoden 1961 Sikojenlahden fiaskomaihinnousun aikaan alkavat epäilykset kohdistua CIA:n sisäiseen petturiin, joka olisi vihjannut Castroa operaatiosta. Wilsonin ollessa itse epäiltyjen joukossa hän alkaa tutkimaan tapausta, joka vie hänet muistoihin yli 20 vuoden päähän omaan menneisyyteensä. Isän itsemurha, Yalen opiskeluaika, runo-oppi, värväytyminen OSS:n palvelukseen, epämääräinen suhde, jonka seurauksena Edwardille ja hänen tulevalle puolisolleen Margaretille (Angelina Jolie) syntyy poikalapsi, kylmän sodan aikaiset epämääräiset operaatiot venäläisten ja englantilaisten kanssa ja lopulta näiden kaikkien muisteloiden kautta tieto Sikojenlahden mahdollisesta vuodosta.

Elokuva CIA:n historiasta ilman Sikojenlahden maihinnousua olisi yhtä turhauttava kuin Richard Nixonista kertova elokuva ilman Watergate skandaalia. Elokuvan alusta miltei iloitsin tämän hienon aiheen valitsemisesta ja tarinan seuraaminen tuntui suorastaan kunnialta. Jokin kuitenkin tuntui olevan vinossa.

Kun elokuva lähti käyntiin huomasin, että ei elokuva kerrokaan Sikojenlahden maihinnoususta ja sen puimisesta, vaan lakonisesti elokuvan lävitse valuvasta Matt Damonista ja hänen eleettömästä Edward Wilson hahmostaan, jonka motiivit ja innostus eivät koko elokuvan pitkän keston aikana tule täysin selväksi. Isän itsemurhasta koetetaan saada jotain tarttumispintaa löysälle ja hyppivälle kerronnalle, joka ei kertakaikkiaan kanna. Yksitoikkoista ja huteraa loikkimista aikojen halki, tunteiden keskelle, joita Edward Wilsonin hahmolla ei ole mahdollista tulkita eikä sitä anneta myöskään katsojalle. Loistava idea on suorastaan pahoinpidelty tunteettoman hyypiön tarkastellessa niitä eleettömästi.

Päällimmäisenä tarkoituksena lienee ollut saada katsojalle yhtä turtunut ja oikeutettu olo salamyhkäisten operaatioiden kauheudesta ja jenkkien hämmentävästä maailmanpolitiikasta kuin pääosassa ryömivän Matt Damonin roolihahmolla Edward Wilsonilla on. Wilsonille kotimaa on tärkeämpi kuin oma vaimo, lapsi ja heidän ansaitsemansa onni vapautta huokuvassa Yhdysvalloissa. Wilson on konemaisesti laskelmoiva kylmähermoinen toimija, jonka olemus, metodit, motiivit ja läsnäolo tiivistää CIA:n häiritsevän koostumuksen.

Sivuosiin on tyrkytetty paljon potentiaalia, jota ei sieltä valjasteta muuhun käyttöön kuin hetkellisiin vierailuihin mälsän Matt Damonin seuraksi. Alec Baldwin tekee tuttua työtä ja sitähän seuraa ihan mielellään. Liian pienissä määrin tosin. John Turturro tekee roolityössään tunteettomuudesta suorastaan taiteenlajin ja toimii myös samalla hyvänä katalyyttinä Matt Damonin hahmon tunteettomuuden tarpettomuuden tulkitsijana. Tätä hahmoa olisi saanut käyttää enemmän elokuvan keston aikana. Angelina Jolie tekee sen mitä häneltä odottaakin. Eläkkeelle vetäytynyt Joe Pesci tekee minuutin mittaisen vierailun Havannassa klubeja omistaneena pohattana ja laukoo elokuvan parhaat repliikit.

Ohjaaja De Niro on hankkinut itselleen henkilökohtaisuudelta maistuvan mielipideroolin ja hänen yhteensä, jopa 10 minuuttia kestävien valkokangasvierailujen aikana koko CIA:n suuntapuikko saadaan osoittamaan oikeaan suuntaan eikä Edward Wilsonin muisteloista ole näin ollen mitään muuta virkaa kun tylsän ihmisen tylsän menneisyyden tylsää tulkintaa hienojen kuvien kautta.

Hienot kuvat takaa se kun kuvaajana toimii kirkkauksien maestro Robert Richardson. Kuvaus toimii hyvin ja kun juonesta tunteita saa hakemalla hakea, tekevät kuvat harmaudella ja valtiollisella tunnelmallaan täysin saman. Väritöntä, kirkasta ja välillä, jopa kuollutta kuvastoa, mikä sopii koko elokuvan vallitsevaan, betonista valettuun tunnelmaan.

The Good Shepherd antoi odottaa täysin vääriä asioita mielenkiintoisen alkunsa takia. Tätä on kehuttu agenttielokuvien Kummisedäksi. Mikäli oikein muistan, Kummisetä ei ollut hienon aiheen pilaavaa tunteetonta näpräämistä, jota tuskin jaksaa katsoa kerralla kokonaan liiallisen kestonsa ja melko kaksiulotteisen käsikirjoituksensa takia.