Harley Davidson and the Marlboro Man

Entinen popcorn-viihteen Australian piirimestari Simon Wincer on työstänyt 80-luvun loppupuolelta muutamia koko illan elokuvia, joista ei lepsua tunnelmointia puutu. Elokuvat kuten Free Willy, Phantom, Lightning Jack ja Operation Dumbo Drop ovat huolettomia, yksinkertaisia ja lapsellisia koko perheen PG-elokuvia suurelle yleisölle.

Ennen Wincerin pienimuotoista läpimurtoa hän ohjasi tyylilleen omintakeisen huolettoman ja yksinkertaisen toimintakomedioinnin nimeltä Harley Davidson and the Marlboro Man. Sen suurimpana vaikuttajana aina nimeä myöten on ollut veijarielokuvien klassisin esimerkki The Butch Cassidey and the Sundance Kid.

Harley Davidson (Rourke) palaa kotikaupunkiinsa Los Angelesiin muutaman ajatteluvuoden jälkeen. Hän tapaa cowboy-ystävänsä Marlboro Manin (Johnson) tämän syntymäpäivänä ja he menevät yhdessä tapaamaan vanhoja ystäviään. Pienen elämöinnin jälkeen Harley ja Marlboro saavat tietoonsa, että heidän kasvatti-isänsä Ol’Grandad on menettämässä 30 vuotta sitten vuokraamansa baarin suurelle pankille. Pankki vaatii tulevasta vuokrasopimuksesta 2.5 miljoonaa dollaria. Kätevinä poikina Harley ja kumppanit päättävät ryöstää sen samaisen pankin rahankuljetusauton ja saada baari takaisin oikealle omistajalleen. Kuten odottaa saattaa, mikään ei suju niin kuin pitäisi.

Etunimitäyteinen käsikirjoittajaherra Don Michael Paul on raapustanut todella höntin tasohyppelykäsikirjoituksen, jonka syvin ulottuvuus taitanee olla hienot tuoteroolinimet Harley Davidson, Marlboro, Jack Daniels, Virginia Slim, Ol’Grandad sekä Jim-niminen hahmo Jimi Hendrixin mukaan. Huikeaa. Tästä käsikirjoituksesta työstetty, ehkä huolettomin viihde-elokuva koskaan, toimii melko hyvin ottaen huomioon käsikirjoituksen laadun.

Simon Wincer ohjaa näyttelijäkaartiaan mukavan uskottavasti ja henkilöiden välillä on selvää kemiaa. Etenkin Harleyn ja Marlboron veijarimainen sanailu ja tohloilu kannattelee elokuvaa hienosti. Rourke ja Johnson eivät ole Newman ja Redford, mutta jotain samankaltaista esanssia heidän hienosti sisäistetyistä olemuksistaan huokuu.

Pahikset ovat perheettömiä, yksi-ilmeisiä ja liian epämukavia, joiden ainoa funktio on saada rahaa ja aiheuttaa pahennusta renttumaisille, mutta niin persoonallisille hyviksille. Pääpomo Chance Wilder (Tom Sizemore) on ylimielisyydessään ja ilmeettömyydessään riemastuttava hahmo, jonka teilauskohtausta ei malta odottaa koko elokuvan kestoa. Pomon oikea käsi, se todellinen uhka ja armottomin pahajätkä Alexander (Daniel Baldwin), kulkee robottimaisten apureidensa kanssa mustissa puvuissa ja luodinkestävissä nahkapoplareissa konetuliaseiden raikuessa tauotta kohti hyvisten harvenevaa joukkoa.

Ennen suurimuotoisia tunnemaailmaa ja elämänkatsomusta vatkaavia elokuvia ja niiden nautinnollisia katseluhetkiä tämä elokuva oli suurinta ja mahtavinta pizzaviihdettä perjantai-iltoihin. Hengellisiä rikkauksia ei tästä elokuvasta kannata hakea, mutta henkilökohtaisesti se on portaali menneeseen aikaan, jolloin elämä oli yhtä huoletonta kuin elokuvassakin.