28 viikkoa myöhemmin

Muutaman vuoden takainen 28 Days Later oli kuin

tuhannen voltin isku puhdasta kofeiinia

suoraan vanhan ja raihnaisen genren suoniin.

Zombie, sekä erityisesti kauhun koko genre,

makasi jossain ojan pohjalla naama maata kohden

ilman minkäänlaisia epäkuolleen elämän

merkkejä. Pienen budjetin brittiläinen tuotanto

muutti kaiken ja jätti jälkensä ainakin

nykyisen kauhugenren imagoon. Yhtäkkiä jokainen

zombie-katras täyttyi sadan metrin

pikajuoksijoiden mm-finalisteista. Suunnattoman

klaustrofobinen ja ahdistava 28 Days Later

onnistui likipitäen kaikessa mitä yritti, sekä

tuntuu vielä tänäkin päivänä tuoreelta. Ei

ollut siis mitenkään yllätys, että astuin

teatteriin elokuvan jatko-osaa katsomaan hyvin

kyynisin mielin.

Onneksi olin väärässä. 28 Weeks Later ei

ainoastaan ole yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, se

on jopa hetkittäin parempi. Uusi ohjaaja,

loistavalla Intacto-elokuvallaan mainetta

niittänyt, Juan Carlos Fresnadillo ei

ainoastaan onnistu käyttämään hyväkseen

ensimmäisen elokuvan onnistuneita osa-alueita,

vaan myös lisäämään niihin aimo tujauksen uutta

ja virkistävää, jopa puhtaasti ahdistavaa ja

pelottavaa kauhua.

Kaikki alkaa pienestä mökistä jostain englannin

maaseudulta. Ei tietoa ajasta tai paikasta,

saati sitten muusta elämästä. Pieni ryhmä

selviytyjiä joutuu armottoman ja brutaalin

hyökkäyksen kohteeksi ja vain yksi pääsee

pakoon. Don (loistava Robert Carlyle), pakenee

Lontooseen, kantaen sisimmässään häpeää ja

salaisuutta selviytymisestään. Viikkoja

myöhemmin hänen lapsensa palaavat takaisin

kotiin. Samaan aikaan virus, jonka luultiin

kuolleen, ilmaantuu ihmisten keskuuteen.

Olisi alentavaa kutsua 28 Weeks Lateria vain

jatko-osaksi. Se tarkoittaisi jollain tavalla

sitä, että elokuva on vain lisäys jo hyvään ja

valmiiseen tuotteeseen, joka ei sitä

tarvitsisi. Näin ei kuitenkaan ole. Fresnadillo

tajuaa erottaa itsensä ensimmäisen elokuvan

otteesta ensimmäisen kymmenen minuutin sisään,

eikä päästä katsojaa helpolla omasta otteestaan

koko elokuvan keston aikana. Yhdistellen

hienovaraista kritiikkiä amerikkalaisen

hallinnon ylimielisyyttä kohtaan sekä teemoja

perhesiteiden vahvuuksista yhteen, Fresnadillon

kokonaisuus on yhtäaikaisesti eheämpi ja

selkeämpi kuin edeltäjänsä.

Elokuva on myös aidosti ahdistava. Heti alussa

nähtävä hyökkäys pienen mökin kimppuun keskellä

ei mitään on varmasti vuoden pelottavimpia

pakokauhun kuvauksia. Lontoon kolkko

tyhjentyminen ja eristyminen ovat myös

kylmäävää katseltavaa. Lopussa Fresnillado

kuitenkin vääntää piinaavuuden huippuunsa

huikealla maanalaisella kohtauksella.

Dokumentaarinen kuvaustyyli on sekoitus

osittain tyyliteltyä maisemakuvausta sekä

uutiskuvan hektisyyttä.

Kaikki ei kuitenkaan ole täysin onnistunutta.

Vaikka näyttelijät ovat suurimmalta osin

erinomaisia (erityisesti nuori pääkaksikko

Imogen Poots ja Mackintosh Muggleton), hahmojen

motivaatiot jäävät auttamatta pinnallisiksi,

eikä ihan kaikkia tekoja voi helposti hyväksyä.

Elokuvan painottaessa vahvasti pakokauhun ja

ahdistuksen aspekteja, toimintaa on hetkittäin

liikaa, joka uhkaa ainakin kerran sorruttaa sen

mitä elokuvan alkupää on saavuttanut. Onneksi

näitä kohtia on todella harvassa.

Suurimmilta ja tärkeimmiltä osiltaan 28 Weeks

Later on kuitenkin erinomaista kauhuviihdettä,

jollaista on jo pitkään odotettu.

Kaikenmaailman Hitcherien ja Messengersien

keskellä on aidosti hienoa nähdä erinomaisesti

rakennettua selviytymiskauhua yleisölle, joka

ei tarvitse taustalle soimaan uusinta

listahittiä tunnelman luomiseksi. Kun mukaan

lisätään vielä hyvät näyttelijät ja upea

soundtrack, on käsissä todellinen parituntinen

nautinto, joka edeltäjänsä tavoin tuntuu

raikkaalta ja uudelta vielä myöhemmilläkin

katselukerroilla.

Yhteenveto
Uuden vuosituhannen yksi parhaimmista kauhuelokuvista sai jatkoa. 28 Weeks Later on vähintäänkin yhtä ansiokas kuin edeltäjänsä, sekä monta kertaa pelottavampi.