Tyttö tuollainen

Ehkä paremmin Silent Bobina tunnettu Kevin Smith yllättää: hänen ohjaamansa ja käsikirjoittamansa draamakomedia, Tyttö tuollainen (Jersey Girl) on monista epäluuloista huolimatta mukavaa ja välillä jopa koskettavaa katsottavaa. Kovista, jopa kunnon nyyhkydraaman, aineksista koottu, mutta silti hyvin pinnalliseksi jäävä kasvutarina leskeksi jääneestä ja lapsensa yksin kasvattavasta miehestä (Ben Affleck) toimii kevyellä ottellaan ja elämänilollaan pitkälle. Lajityypilleen ominaisen, suhteellisen näkyvän “jenkkikuorrutuksen” saanut elokuva antaakin paljon katsojalleen: herkimmille väliin kyyneleitä ja tosikoille toisaalta hymynpoikasta.

Näyttelijäntyötkin ovat suhteellisen hyvin kohdallaan. Tosin hieman juroudesta kärsivästä Affleckista ei irtoa uskottavan tunteen puolikastakaan, mutta silti mies tekee suhteellisen rakastettavan suorituksen, joka saa varmasti monen katsojan sympatiat puolelleen. Affleckin näyttelemän Ollien lasta esittävä Raquel Castro on myös suhteellisen pirteä tapaus ja Liv Tyler jättää viimeinkin syvät haltija-huokaukset ja sumeat katseet Keski-Maan metsiin. Tyler tekee Jersey Girlissä muutenkin yllättävän eloisan ja pirteän suorituksen, joka nousee esiin kohtalaisen jurojen roolien keskeltä. Sivurooleissa oleville Mike Starrille, Stephen Rootille, George Carlinille ja Jennifer Lopezille jäävätkin vain satunnaiset vuorosanat ja ilmeilyt. Mahtuupa mukaan jopa Affleckin kaveri, Matt Damon ja piipahtaapa elokuvassa jopa itse Will Smith, jotka tuovat satunnaista väriä koko elokuvaan.

Elokuvana -kuten sanottua- Jersey Girl on hyvinkin tyypillinen elokuva: se on kasvutarina leskeksi jäävästä miehestä, joka yrittää tuhota itsensä ja supistuneen perheensä itsekkyydellä ja sisäisellä syyttelyllä. Jostain silti se avain onneen tälläkin kertaa löytyy: henkisen minän ja elämänarvojen uudelleenarvioimisen kautta “valaistumisen” poluille pääsevä Ollie on eittämättä elokuvan keskushahmo. Silti Ollien omat haaveet ja yhteiskunnan korruptoima kuva ideaalisesta ihmisestä kummittelevat taustalla, mutta kuten aina, elokuvan maailmassa “hyvä” voittaa pahan realismin, eikä sydäntä rikkoville tarinoille ole tosiaankaan tilaa. Ja kuka niitä edes kaipaa? Uutiset ja dokumentit ovat meille sitä varten.