La strada

Arvostelu tiivistettynä lauseeseen: yksi parhaista koskaan tehdyistä elokuvista!

Kuinka monta romanttista elokuvaa, mitkä eivät loppupelissä kuitenkaan sisällä varsinaista romanssia, tiedätte? Itse ainakin tiedän ainoastaan yhden: Federico Fellinin ohjaaman La Stradan. Ainutlaatuisen mestariteoksen ihmistunteista ja rakkaudesta, sekä ennen kaikkea kaikkien aikojen yksityiskohtaisimman ihmismielen todellista olemusta syväluotaavan tutkielman, mikä samalla myöskin vakiinnutti Federico Fellinin paikan kaikkien aikojen parhaimpien ohjaajien varsin jaloon ja kunnioitettuun sarjaan.

Tarina keskittyy seuraamaan nuorta tyttöä nimeltään Gelsomina (Giulietta Masina), joka myydään köyhän äidin toimesta voimamiehelle nimeltä Zampano (Anthony Quinn). Aavistuksen yksinkertainen Gelsomina päätyy seuraamaan Zampanoa ympäri Italiaa törisytellen torveaan, hauskuuttaen yleisöä, sekä palvellen täys-päiväisesti show:n pääesiintyjää: Zampanoa. Vaikka Zampano kohteleekin Gelsominaa, kuin ilmaa, kuvittelee Gelsomina itsensä ja Zampalon välille sitä jotain vielä joskus syntyväksi. Nämä kaksi luonnetta ovat kuitenkin toisilleen, kuin magneetin positiiviset ja negatiiviset navat – täydelliset vastakohdat. Zampano on fyysisesti voimakas, mutta sielunelämältään täysin tyhjä ja itseensä pettynyt. Gelsominalta löytyisi vastaavasti luonnetta useammallekin henkilölle. Kun tapahtumaketjuun sotkeutuu vielä Gelsominaan ihastuva nuori akrobaatti, jota Zampano sattuu suuresti vihaamaan, ovat kaikki suuren melodraaman ainekset kasassa.

Elokuvan hahmot ja juonen hahmokehitys ovat aivan omasta maailmastaan. En ole nähnyt ainuttakaan elokuvaa, mikä vetäisi lähellekään vertoja tämän elokuvan hahmoille. Enkä rehellisesti sanottuna edes usko, että sellaista teosta on koskaan tulossakaan. Hahmoille, mitkä vaikuttavat melkein tosielämästä temmatuilta, mutta kuitenkin samanaikaisesti jotenkin oudon kärjistetyiltä. Hahmoille, joiden poppooseen kuuluu niin yksi surullinen, yksi hilpeä, kuin myöskin yksi mörököllin kaltainen elämän klovni, joita kaikkia maailma on kuitenkin tasapuolisesti kohdellut aivan yhtälailla kaltoin. Hahmot tuovat mieleen lähinnä sirkuksen, millaisessa Fellini itsekin työskenteli nuoruudessaan. Tunteita kärjistetään elokuvassa surutta, mutta se tehdään niin hyvän maun rajoissa, että emotionaalinen impulssi jatkaa vain paisumistaan, eikä puhkea täydellisesti ennen kuin vasta hyvän aikaa elokuvan surullisen lopun jälkeen. Vain Fellini pystyy tällaiseen!

Nino Rotan tunnusmusiikki on uskomattoman kaunis ja sopii elokuvan teeman kanssa yhtä hyvin, kuin lintu laudalle. Elokuvan tunnelma nojailee ajoittain hyvinkin paljon tähän kauniiseen sävelmään. Epäsynkronisoitu ääniraita käy tosin välillä häiritseväksi tunnelmalle, mutta kyseessä on varmaankin asia, minkä jokin dvd-julkaisijoista hoitaa ennemmin tai myöhemmin oikeasti kuntoon.

La Strada on ainutlaatuinen elokuva. Sen rosoisen ja rispaantuneen maailmankuvan alta paljastuu mitä kaunein ja surullisin tarina ihmisistä, joita ei vain ollut tarkoitettu toisilleen. Jotkut väittävät elokuvaa jo aavistuksen vanhentuneeksi. Mielestäni juonen tapahtumat voisi kuitenkin aivan yhtälailla sijoittaa nykyaikaankin, eikä tarina olisi edelleenkään pätkääkään epäajankohtainen tai muutenkaan vanhentunut. Joka tapauksessa, piti elokuvasta tai sitten ei, on yksi asia kuitenkin täysin varmaa: lähikuva Gelsominan surullisista kasvoista ei unohdu koskaan!