Lord of War

Andrew Niccol on varsin älykäs mies. Ainakin jos hänen käsikirjoituksensa ovat jotain mistä päätellä. Hänen tunnetuin työnsä Truman Show oli ilmestyessään varsin mainio ennakointi tosi-tv buumista ja ovela satiiri televisioon koukutetusta maailmasta. Muutenkin miehen elokuvat ovat olleet hienoja sekasotkuja satiiria, draamaa ja komediaa, jokainen omalla tavallaan pieni puheenvuoro teknologiaa vastaan. Nyt mies on siirtynyt pois teknologian parista nykyhetkeen, asekauppaan ja sen moraalittomuuteen.

Yuri Orlov (Cage) on New Yorkissa asuva nuori ukranialainen joka päivittäin unelmoi paremmasta ja suuremmasta elämästä. Eräänä päivänä todistaessaan mafian tulitaistelua, hän keksii keinon millä rikastua nopeasti; laittomana asekauppiaana. Mukaansa mies pestaa nuoremman veljensä Vitalin, ja alkaa pian kerätä pienoista imperiumia aseiden myyjänä ympäri kylmän sodan pakastamaa Eurooppaa. Mukaan sekoitetaan hulluja sotaherroja, kilpailevia asekauppaita, FBI-agentti, supermalli ja Yurin ympärillä muuttuva maailmankuva on soppa kasassa.

Täysin onnistuneeksi ei Lord of Waria voi kutsua. Sen suurin ongelma on sen pituus, ja tyylittömyys. Elokuvan alku on tiukkaan tahtiin editoitua visuaalista ja verbaalista tykitystä joka saa katsojan heti sanattomaksi realismilla ja satiirillaan. Mutta heti tämän jälkeen elokuva alkaa laahaamaan ja pahasti. Vasta viimeisen puolen tunnin kohdalla tavoittaa Niccol ohjauksellisesti saman tason kuin elokuvan alussa. Hänellä on selvästi paljon sanottavaa jälleen, mutta ei läheskään yhtä toimivaa kaavaa kuin aiemmissa teoksissaan.

Elokuva ei suinkaan ole huono. Näyttelijänä ailahteleva Nicolas Cage on kohtuu hyvä flegmaattisen Yuri Orlovin roolissa, ja jaksaa kannatella melko hyvin elokuvan suunnatonta dialogin määrää. Yuri on äänessä melkein koko elokuvan keston ajan. Jared Leto, kuin muutkin elokuvan sivuhahmot, jäävät ikävä kyllä seinäkukkasiksi vaikka heille kuinka olisi varmasti ollut tarjolla mielenkiintoista tekemistäkin. Erityisesti Ethan Hawkin FBI-agentti muistuttaa etäisesti hänen työtään alkuvuodesta julkaistussa Hyökkäys Poliisiasemalle elokuvasta. Eikä se ole hyvä asia.

Elokuvalla on kuitenkin hetkensä. Ihan alkuteksteistä lähtien Niccol todistaa osaavansa käyttää visuaalisia kerrontakeinoja hyväkseen vielä varsin hyvin, ja montaasinomainen kerronta on elokuvan parasta antia. Käsikirjoitukseltaan ajoittain laahaava kerronta voidaan antaa myös paikoittain anteeksi erittäin näppärän dialogin vuoksi. Unohtamatta tietenkään elokuvan tuiki tärkeää sanomaa maailman nykytilanteesta.

Mitä muuta elokuvasta voisi sanoa? Eipä paljoa. Se tahtoo puhutella katsojiaan vakavista aiheista, mutta se ei osaa päättää miten vakavasti se ottaa itsensä. Elokuvalla on myös ajoittain pahoja ongelmia kerronan kanssa. Mutta silti siitä ei saa huonoa, edes tekemälläkään. Niccol on vain liian hyvä ohjaaja sellaiseen, hänen käsissään jopa keskiverto on keskivertoa parempaa.

Yhteenveto:
Harmillisen puolivillainen kokonaisuus jättää muuten herkullisen aiheen keskinkertaiseksi teokseksi. Näyttelijäsuoritukset ovat myös hakoteilla, eikä elokuva löydä suuntaa pitkästä kestosta huolimatta.