Ghostbusters: Frozen Empire

Jopa Oscar-ehdokkaana (Monster House (2006), paras animaatio) olleen ja muutamia muita palkintoja voittaneen (Saturday Night (2024)) Gil Kenanin elokuva, Ghostbusters: Frozen Empire, on minulle (ja kenties myös sinulle) tuskallista katsottavaa, koska se on vain hosumista ja sekoilua nostalgisella teemalla, jota pitäisi pystyä oikeasti kunnioittamaan paremmin. Ja ollaan rehellisiä: minusta siitä puuttuu jo vuonna 2014 kuolleen Harold Ramisin energia ja käsikirjoitus, joka siivitti Ghostbustersin aikoinaan aivan erilaiselle levelille, mihin Kenanin elokuvaa pääsee siitäkin huolimatta, että Frozen Empiren käsikirjoittaja-castissa nähdään ensimmäisen elokuvan ohjaaja Ivan Reitman ja hänen poikansa Jason Reitman.

Elokuvan juoni on S-marketin hyllyltä ostettu: se on tyhjäpäinen eteenpäin juoksu, jossa pääosa on näyttelijöiden sijasta erikoistehosteilla. Tällä kertaa maailmaa uhkaa pahamielinen voima, joka on lukittu messinkisen pallon sisälle. Sen ohella Ghostbustersin uudistettu tiimi jahtaa haamuja ja tuhoaa New Yorkia minkä ehtii pormestarin (aina ikävän valittajan roolin löytävä William Atherton) huolien ja valitusten alla. Kun uhka muuttuu tarpeeksi isoksi, ilmestyy jostain viemäristä (elokuva ei selitä tätä mitenkään) Bill Murrayn Peter Venkman auttamaan muuta poppoota peittoamaan pahan samalla kun Kumail Nanjianiin Nadeem leikkii tulimestaria sytkällä. Elokuva on oikeasti juuri niin lapsellinen, kuin sen kuvaan puhumattakaan siitä, ettei siinä ole mitään järkeä.

Näyttelijöillä ei ole mitään yhteyttä toisiinsa. Dan Aykroyd sentään yrittää ja Ernie Hudson taputtelee olkapäitä, mutta muuten elokuvassa nähdään vain joukko sooloilijoita, jotka tietenkin saadaan lopulta pelaamaan yhteen hiileen niinkuin odottaa sopiikin. Paul Ruddin (Ant-Man) Garylla ja Carrie Coonin Calliella ei ole mitään kemia keskenään ja he vaikuttavat yhdeltä valkokankaan epäuskottavimmalta pariskunnalta. Callien lapsia näyttelevät Finn Wolfhard (Stranger Things, It) ja Mckenna Gracella ei ole myöskään mitään muuta kemiaa kuin toistensa nälviminen ja koko perhe tuntuu elokuvassa niin dysfunktionaaliselta kuin joku voi ylipäätään olla ja silti he ovat New Yorkissa vanhalle paloasemalle majoittuneet haamujen torjujat. Ja kun mukaan lyödään Kumail Nanjianin Nadeem myymässä vaikka mummonsa viidellä kympillä, on kasassa paketti, jolle ainakaan minä en voi antaa komediallista arvoa.

Ghostbusters: Frozen Empire on kömpelösti ohjattu ja leikattu elokuva. Sen juoni menee kyllä lineaarisesti eteenpäin, mutta sillä vauhdilla, että välistä taitaa jäädä paljon oleellista pois esimerkiksi hahmojen syventämisestä. Elokuvan ehkä oudoin hetki koetaan, kun Kenan on päättänyt kuvata Paul Ruddia puhumassa ovelle ehkä minuutin tai kaksi. Oikeasti Ruddin hahmo ei puhu ovelle, vaan tytärpuolelleen, mutta kohtaus on niin irrallinen kuriositeetti koko tarinassa, että voisin melkein lyödä vetoa sen puolesta, että se on kuvattu ja lisätty elokuvaan jälkikäteen. Varmaan yli puolet elokuvasta on myös kuvattu jonkun autotallissa tai bunkkerissa ja miksipäs ei kun elokuvan tuotantobudjetti oli käsittämättömät 100 miljoonaa dollaria. Voi vain olettaa, että se meni erikoistehosteisiin, joita nykyään jotkut somettajat tekevät muutamalla kymmenellä tai sadalla dollarilla. Voittoa elokuva kyllä silti teki, mutta itse näin jälkikäteen mietin, että millä hinnalla? Oliko kyseessä Ghostbustersin Pyrrhoksen voitto, sillä jotenkin koko elokuvasarjaa lyötiin kuin terävällä veitsellä vatsaan ja jätettiin vuotamaan. Vain tulevaisuus näyttää, että mihin tämän kanssa ollaan menossa.