High fidelity

“Siis onko muita aiheita kuin rakkaus tai kuolema?” Näin kysyy CMX:n sanoittaja-solisti-basisti-jne. A.W. Yrjänä eräässä kappaleessa. Hieman samaa tuntuu kyselevän High fidelity.

Rob: Did I listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?

Nick Hornbyn samannimiseen kirjaan perustuvan elokuvan päähenkilö on päälle kolmekymppinen Rob (aina mainio John Cusack) on rakkauselämän murjoma levykaupan pitäjä ja musiikkifanaatikko, jopa elitisti. Tarinan alussa Robin viimeisin tyttöystävä Laura (Hjejle) pakkaa tavaroitaan; he eroavat. Tämän seurauksena Rob listaa elämänsä viisi pahinta eroa ja alkaa pähkäillä miksi hänet aina jätetään. Miksi häneen sattuu? Eräänlainen elämän tarkoituksen kartoittaminen nousevan keski-iän kriisin siivellä, siis.
High fidelity on erittäin elämänmakuinen, mutta samalla persoonallinen ja tyyliteltykin kuvaus erään miehen ajatusmaailmasta, maailmankuvasta. Elokuvassa on loputtomasti yksityiskohtia, hahmoja, dialoginpätkiä, jotka muistuttavat elämästä hyvässä ja huonossa. Asioita, joista jokainen voi sanoa jotakin tai ainakin sijoittaa itsensä henkilöhahmojen paikalle. Toisaalta elokuvassa esille tulevat mielipiteet, “musiikkimania”, sisäiset ristiriidat ovat todella persoonallisia tai ainakin persoonallisesti ilmaistuja.

Tämän vuoksi John Cusackin yksi parhaista rooleista on niin nautittava. Mies puhuu ja esiintyy kuin omistaisi tekijänoikeudet maailmankaikkeuden jokaiseen levytettyyn kappaleeseen. Tosin Cusack oli muokkaamassa kirjaa elokuvan käsikirjoitukseksi.
Elokuvan muut roolit ovat myöskin ansainneet arvoisensa näyttelijät.
Jack Black on allekirjoittaneen mielestä 99% ajasta sietämätön apina, mutta se puuttuva prosentti löytyykin tästä elokuvasta. Vaikka Barry onkin kliseinen “comic sidekick”, niin käteen jää lopulta nautittava hahmo. Barryn vastakohta, Dick (Louiso), toinen työntekijä levyliikkeessä repii ehkä jopa isommat naurut eleettömyydellään ja hiljaisuudellaan.

Robin entiset naiset piirtävät yksitellen jonkinlaisen naisihanteen, unelman Robin päähän.

Lauraa esittävä hollantilainen Iben Hjejle tuo mukanaan todellakin palan elävästä elämästä. Hyvä näyttelijä ilman tähtiegoa. Charlie Nicholson (Zeta-Jones) on liian iso pala Robin kaltaiselle “keskisarjalaiselle”. Sarah on hyvin Robin kaltainen, myöskin masentunut edellisestä erosta. Lili Taylorin osuus on todella pieni, mutta Sarahista saadaan nopasti selkeä kuva.

Erikoismainita kuuluu Tim Robbinsille, joka tekee kenties uransa hauskimman roolin Valtapelin ohella. Trendien ja kulttuurien sulatusuuni, Lauran uusi poikaystävä Ian (tai Ray) on nautittavan ärsyttävä hahmo, jota vihaa siinä missä Robkin.

Stephen Frearsin ohjaustyö on nautittavaa katseltavaa. Kohtaukset on rakennettu toimimaan hyvin näyttelijöiden ja tunteiden kanssa. Puhelinkoppi vesisateen keskellä on nähty ennenkin, mutta nämä pastissinomaiset ratkaisut toimivat ja sopivat elokuvan luonteeseen. Kun kerran sataa niin sataa kunnolla ja kun huudetaan niin huudetaan, ei siinä sanoja tarvita, vaan huutoa.

Pienenä miinuksena mainittakoon elokuvan viimeinen neljännes, jonka myötä kiinnostus kieltämättä lopahtaa. Loppu on lähellä, miltei kosketeltavissa, mutta lopputekstejä ei näy missään.

Musiikki on olennainen osa elokuvaa. Elokuvan soundtrack onkin täynnä “ihan kivoja” pop-biisejä, joita ei vaan voi haukkua. Ne ovat omiaan värittämään Robin maailmaa, muistojen tukijoita, tuskien lisääjiä tai poistajia.
High fidelity on SE seurusteluelokuva, josta sekä miehet että naiset voivat nauttia. Paljon miehisiä totuuksia, jotka jäävät naisellisuuden armottomien korkokenkien alle. Runsaasti elämää itseään kiedottuna musiikkifriikin maailmankatsomukseen. High fidelity on elämää, jota niin useasti pakenee juuri elokuviin.

Kai tästä jotakin oppiikin.