Spun

Jonas Åkerlund, Ruotsin oma kansainvälinen musiikkivideo-ohjaaja on luonut videoita mm. Prodigylle ja Metallicalle. Videot sisälsivät yleensä turhankin ronskia kuvamateriaalia ja monet videot sensuroitiin tai jopa kiellettiin esimerkiksi MTV:llä.
Ja onhan se hyvä aikuisen miehen päästä oikea elokuvakin ohjaamaan.

Spun on Åkerlundin ensimmäinen ja vielä tälläkin hetkellä viimeinen kokopitkä ohjaustyö. Tarinan keskiössä asustaa metamfetamiininarkkari Ross (persoonaton Schwartzman). Eräänä päivänä hakiessaan uutta satsia diileriltään (Leguizamo) hän päätyy tapaamaan The Cookin (mainio Rourke), miehen joka kirjaimellisesti keittelee “M”:ää kodissaan. Rossista tulee Cookin juoksupoika ja seuraavan kolmen päivän aikana Ross saakin jos jonkinmoisia tehtäviä.

Tuossa tarina kaikessa ohukaisuudessaan. Tarinan sisällön olisi voinut tiivistää jopa kahteenkymmeneen minuuttiin. Siksi hirvittääkin tieto siitä, että elokuvan ensimmäinen versio kesti kolme ja puoli tuntia!

Katsomani versio oli director’s cut, eli pisin “teatteriversio” elokuvasta. Alle kaksi tuntia huutoa, meteliä ja noin 5000 leikkausta, joka lienee ennätys. Åkerlund toimi itse toisena leikkaajana.
Elokuvan tyyli on suoraa jatkoa Åkerlundin musiikivideoille; tuttu tyyli on jälleen läsnä eikä sitä ole yritettykään muokata lähemmäksi “normaalia” elokuvaa. Tämä sekä vieraannuttaa että toimii hyvin; ovathan hahmot sentään narkkareita, katsojat ovat heidän maailmassaan.

Näyttelijät hoitavat hommansa pääsääntöisesti hyvin.
Pääosan Jason Schwartzman jää erittäin valjuksi henkilöksi. Onko hän niinsanottu sympaattinen hyvä jätkä? Mihin katsoja voi samaistua ellei päähahmoon? Jos näin on, niin miksi Ross jättää huoran kahlittuna sänkyynsä miltei neljäksi päiväksi?

Brittany Murphy esittää The Cookin tyttöä, Nikkiä ja tekeekin hyvää jälkeä: suuret silmät, viettelevä hymy ja räjähtävä persoona luovat jopa tykättävän hahmon. Show’n varastaa kuitenkin elokuvan ainoa “cool” hahmo, Cook. Rourke ei räyhää eikä hermoile kuten muut vaan hoitaa omaa bisnestään. Sekä pitää pornosta.

Leguizamon esittämä diileri Spider ja tämän vaimo Cookie (Suvari) tuntuvat lopulta todella turhilta hahmoilta. Heidän tekojaan ei ymmärrä, kunhan vaan ääntä löytyy ja tavaroita lentelee. Mutta sitähän se elämä huumeiden keskellä taitaa olla. Kai.

Pienissä sivuosissa nähdään pop- ja rockkasvoja kuten Judas Priestin Rob Halford ja Smashing Pumpkinsin Billy Corgan. Myös himmeä tähti Ron Jeremy näkyy ruudussa noin viisi sekuntia. Kolmen edellämainitun roolit ovat turhia; “okei, kunhan meillä on nyt jotai muusikoita mukana, niinku”.

Lopulta tämä sekamelska ei tunnu miltään.

Elokuvan visuaalinen tyyli on aluksi hienoa katsottavaa, mutta sekin rikkoutuu leikkauksen alle, joka häiritsee 75% ajasta. Spun on siis alle kaksituntinen musiikkivideo. Oliver Stonen Minä päivänä tahansa-jenkkifutispätkä oli ehjä kokonaisuus musiikkivideo-ominaisuuksineen, mutta Spun onnistuu olemaan vaan kuvahakkelusta.

Katsoin Spunin uteliaisuudestani, mutta enpähän halua katsoa uudestaan. Se, että tästä teoksesta tuli joka toinen hetki vahvasti mieleen Russ Meyer ja hänen leikkaustyylinsä ei voi olla hyvä asia.