Closer

Dan: Everybody wants to be happy.
Larry: Depressives don’t. They want to be unhappy to confirm they’re depressed. If they were happy they couldn’t be depressed anymore. They’d have to go out into the world and live. Which can be depressing.
Sanotaan, että rakkaus pyörittää maailmaa. Tämä pitää paikkansa ainakin kun katsoo elokuvaa nimeltä Closer.

Tarina pyörii neljän hahmon – kahden pariskunnan – ympärillä.
Elokuva alkaa in slomo: Alice (voimakas ja eloisa Portman) ja Dan (itselleen jokseenkin epätavallisen roolin tekevä Law) kävelevät toisiaan kohti Lontoon kaduilla. Yht’äkkiä auto törmää Aliceen. Dan vie nuoren naisen sairaalaan. He tutustuvat ja tämä “yhteentörmäys” johtaa suhteeseen.
Dan kirjoittaa Alicen innoittamana kirjan. Kirjaa varten Dan tarvitsee promokuvia ja niinpä hän lähtee Annan (Roberts), ammattivalokuvaajan luokse. Danin ja Annan välille kehittyy yllättäen tunteita.
Myöhemmin Dan tappaa aikaa internetissä, tarkemmin sanoen “sex anon”-chathuoneissa Annaksi tekeytyneenä. Annasta kiinnostuu Larry (elokuvan toinen valopilkku Owen). He sopivat treffit seuraavaksi päiväksi.
Tuota voitaneen sanoa elokuvan lähtökohdaksi. Juonta on vaikea ja lopulta turha selittää tarkemmin. Closer onkin oikeastaan tutkielma ihmisestä ja hänen tunteistaan, rakkaudestaan, intohimostaan, pakkomielteistään ja siitä mitä nämä tekevät ihmiselle. Mikä saa ihmisen pettämään? Miten tekomme vaikuttavat lähimpiimme? Miksi rakkaus pyörittää maailmaa? Tähän Closer ei kerro vastausta, mutta kyllä se tunteita ja ajatuksia toki herättää.

Henkilöpainotteisessa, teatterinomaisessa (samannimiseen näytelmään perustuvassa) elokuvassa näyttelijöiden suoritukset nousevat oikeuksiinsa. Puherooleja on siis vain neljä, kohtaukset ovat pitkiä ja tunnepitoisia herkullisine dialogeineen ja käänteineen kaikkineen.
Natalie Portman ja Clive Owen saivat rooleistaan Oscar-ehdokkuudet sekä liudan muita tunnustuksia. Portmanilta en ole moista suoritusta nähnyt sitten Leonin jos koskaan. Clive Owen sai huomioni jo BMW-mainoselokuvissa, mutta viimeistään nyt (Sin Cityn johdatuksella) mies saa paikkansa auringossa. Hänestä löytyy niin paljon tummia sävyjä ja räjähdyksen omaista energiaa, mutta tarvittaessa myös ilmeettömyyttä, hiljaisuutta.
Jude Law on jälleen mies paikallaan tehden hienon roolityön, mutta mitään ikimuistettavaa Mr. Owenin tapaan ei nähdä. Allekirjoittanutta tosin ihmetytti Danin herkkyys ja särkyvyys. Aiemmat Law’n esittämät mieshahmot ovat olleet huomattavasti vahvempia.
Julia Roberts aiheuttaa pienen pettymyksen. Asema, johon hän on päässyt ja tilipussin koko pistivät kyllä odottamaan hiukan vahvempaa työtä. Nyt Anna jää jotenkin sekvaksi ja hajanaiseksi hahmoksi, muiden ollessa selkeitä kokonaisuuksia. Toisaalta hienoa nähdä Roberts näinkin “pienessä”, aidommassa ja oikeasti tunteikkaassa osassa.

Patrick Marber laati elokuvakäsikirjoituksen omasta näytelmästään. Ja työn tulos on laadukasta. Puhetta riittää enemmän kuin Richard Linklaterin elokuvissa ja itse Elämäkin on koko ajan läsnä. Mutta kun lähestulkoon jokaisen kohtauksen on tarkoitus loppua eroon ja suruun, alkaa katsoja pikkuhiljaa mielessään vihata rakkautta ja rakastamista. Tai vaihtoehtoisesti ihmistä itseään.
Itse en juurikaan perusta realismista, elokuvien tulisi olla kertomuksia maailmasta jota ei ole, maailmasta jonka ihminen luo taiteen vuoksi. Mutta Closer ei silti petä. Sen katsoi mielellään, mutta ei sitä heti ota uudelleen käsittelyyn.

Ehkä vain pelkään elämää itseään niin paljon.