Collateral

Heti alkuun tiivistelmä: vuoden rikoselokuva, joka kannattaa ehdottomasti nähdä elokuvateatterissa.

Siitä on nimittäin jonkin verran aikaa kun meikäpoika on istunut leffateatterissa niin hermona että ei tahtonut hengitys sujua. Ei siksi, ettäkö Collateral olisi Seitsemän-elokuvan tapainen hermoralli. Mutta Michael Mann (Insider, Heat – ajojahti, Viimeinen mohikaani, Murharyhmä, Miami Vice) on visuaalisesti kiehtovan ja paikoin kouraisevan tarinankerronnan mestareita.

Max (Jamie Foxx) on ajanut taksia toistakymmentä vuotta. Iltana eräänä kyytiin hyppää Vincent (Tom Cruise), kalliisti pukeutunut harmaahapsinen kiinteistövälittäjä käsiase taskussaan ja tietokone salkussaan. Pitäisi tavata viisi ihmistä eri puolilla kaupunkia yön aikana, allekirjoitella papereita ja sellaista pientä. Maxin on lopulta vaikea vastustaa nenän edessä heiluvaa rahatukkoa. Ainakin kunnes Vincentin tapaamisten oikea luonne hänelle paljastuu.

Kamera lähes kelluu Los Angelesin yöelämän yläpuolella. Kaukaa katsottuna autojen, rakennusten ja lyhtypylväiden valosirkus on kaunista ja lohdullista katsottavaa. Lähempää tarkastellessa kuva synkkenee. Collateral ei anna ihmiselämälle kovin suurta arvoa. Kaduilla talsivat ja Vincentin tielle pahaksi onnekseen osuvat ohikulkijat eivät ainakaan minussa herättäneet erityisiä säälin tunteita. Uhrit ovat kasvottomia, sieluttomia, hengettömiä. Vähän niin kuin Vincent itsekin.

Välillä seuraamme yövuorossa olevien rikosetsivien ja FBI:n pyrkimyksiä päästä Vincentin jäljille ruumishuoneen ruuhkautuessa. Tyypillisessä rikoselokuvassa katsoja helposti kannustaa poliisia mielessään, odottaen johtolankojen löytymistä ja ajojahdin alkamista. Ei tällä kertaa. Sillä, pääsevätkö jeparit Vincentin jäljille, ei ole juuri merkitystä. Yö on Los Angelesissakin lyhyt.

On syytä huomauttaa, että elokuvan juoni ja sen kerronta ovat kaksi hyvin erilaista marjaa. Collateralin käsikirjoituksesta olisi ollut helppo puristaa tyypillistä jenkkiläistä toimintatahnaa. Michael Mannin lisäksi huikean suorituksen tekee Tom Cruise ensimmäisessä varsinaisessa pahisroolissaan. Ei niinkään näyttelijänlahjojensa ansiosta, vaan ulkonäkönsä. Vincentin rooliin en yksinkertaisesti osaa kuvitella ketään muuta.

Itselleni suhteellisen tuntematon Jamie Foxx (nimestään huolimatta hän ei ole Hollywoodin puputyttöjä, vaan tummaihoinen mies) vakuuttaa puolestaan näyttelijänlahjoillaan, ajoittain jopa varastaen shown tyystin Cruiselta.

Elokuvan dialogi on ajoittain hyvinkin nasevaa, pyrkien ajoittain heittäytymään henkeväksi ja hieman arkifilosofiseksi. Tämä on rikoselokuville tyypillinen tyylikeino luoda elokuvan pahiksesta inhimillisempi, katsojalle merkityksellisempi, joka puolestaan luo onnistuessaan mielenkiintoisen kontrastin päähenkilöiden välille. Vincentin kohtalo ei kuitenkaan katsojaa juuri pääse hetkauttamaan, ellei sitten pikkuisen vain siksi että Vincent on Tom Cruise, ja Tom Cruise on Vincent.

Cruise on toimintasankarina aliarvioitu. Hänet on kuin luotu heiluttamaan käsiasetta sulavaliikkeisesti ja juoksemaan parkkihalleissa ja kaduilla. Vincent on hahmona mysteerinen, kiehtova, karismaattinen, mutta samalla kylmä ja hieman yksiulotteinen.

Miami Vice-fanit löytänevät kuvakerronnasta paljon yhtäläisyyksiä 80-luvun kyttäsarjan kanssa. Kaupungin yöelämän valot, kadun äänet ja pilvenpiirtäjät natsaavat hyvin levottoman rock-musiikin kanssa. Melankoliaa ja lyijyä kahden tunnin verran Michael Mannin laatuleimalla varustettuna. Ei kannata odottaa dvd-julkaisua, vaan nähdä tämä teatterissa, sillä tyypillinen tavallinen kotitelevisio ei taatusti tee Collateralin visuaaliselle kerronnalle kunniaa.

+ visuaalisesti upea ja kiehtova
+ päänäyttelijöiden roolisuoritukset odottamattoman hyviä

– osa elokuvan kliimaksista hivenen ennalta-arvattava