Kylä

M. Night Shyamalan on tunnettu painostavista ja yllätyksellisistä elokuvistaan, eikä herran uusin tuotos “Kylä” ole poikkeus tässä kastissa. Ohjauksen lisäksi Shyamalan vastaa elokuvan käsikirjoituksesta ja tuottamisesta, joten kukaan ei ole päässyt koskemaan lopputulokseen, mikä on hyvä asia.

Elokuva sijoittuu 1800-luvun lopun maalaiskylään, joka on metsän ympäröimä. Metsässä asuu hirviöitä, jotka eivät tule kylään, kunhan ihmiset pysyvät pois metsästä. Ihmisten ja hirviöiden välillä vallitsee siis eräänlainen kauhun tasapaino. Jo pelkkä ajatus metsään menemisestä saa kylän ihmiset kavahtamaan kauhusta ja hirviöitäkin kutsutaan “niiksi, joista emme puhu”.

Shyamalan osaa luoda elokuviinsa painostavan ja kauhua täynnä olevan tunnelman, joka tässäkin elokuvassa on läsnä. Tunnelmaa lisää entisestään elokuvan haalea ja utuinen värimaailma. Säpsähdin useampaan otteeseen elokuvaa katsoessani ja kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin muutamassa kohtauksessa. Tuttuja elementtejä missä tahansa kauhuelokuvassa, mutta tämä elokuva ei suinkaan ole kauhuelokuva ja mielestäni jokin herran tavassa luoda kyseiset elementit vetoaa minuun enemmän, kuin muiden ohjaajien tuotokset.

Näyttelijätyö on lumoavaa. Bryce Dallas Howard elokuvan naispääosassa, sokeana tyttönä, tekee pääosadebyyttinsä tavalla, joka jättää monen kokeneemman näyttelijän varjoonsa. Voisin jopa veikata hänelle oscar-ehdokkuutta. Adrien Brody vajaamielisenä on uskottava ilmestys ja on lähes yhtä hyvä, kuin Howard. Muu näyttelijäkaarti hoitaa hommansa ihan hyvin poikkeuksena Joaquin Phoenix Luciuksena. Miehellä tuntuu olevan vain yksi tapa näytellä, sillä en löytänyt juurikaan eroa Gladiaattorin ja tämän elokuvan hahmojen välillä, vaikka toisessa hän on mielipuolinen keisari ja toisessa kiltti ja hiljainen nuorimies.

Kaiken kaikkiaan elokuva on hieno, satumainen teos, joka varmasti tulee jakamaan mielipiteet hyvinkin voimakkaasti. Siinä on piirteitä Yhdysvalloissa tällä hetkellä vallitsevasta ulkopuolisen maailman pelosta, kuin myös perinteisistä lastensaduista. Yksi tämän vuoden parhaista teoksista, joka nostaa Shyamalanin arvoa silmissäni entistäkin korkeammalle.