Femme Fatale

Pakko se on myöntää: olen Brian De Palma-fani: väkivaltaisen ja legendaarisen Arpinaaman, tyylikkään sci-fistelyn, Operaatio Marsin, nostalgiaa ja karismaa täynnä olevan The Untouchablesin ja Tom Cruisen tähdittämän Mission: Impossiblen jälkeen nähty ja televisiosta tullut Femme Fatale tuntui äärettömän hyvältä thrilleriltä. Se on suorastaan elokuvan ohjaajana ja käsikirjoittajana toimineen De Palman loistoveto; varsinainen ajatusten karuselli, joka ei kylläkään pistä ajattelemaan, vaan nauttimaan siitä puhtaan kliinisestä ja samalla pelottavan tummasta tunnelmasta, jonka ahdistavan hypnoottinen ote pitää otteessaan lopputeksteihin asti.

Femme fatalen, kohtalokkaan naisen, pauloihin astuva Antonio Banderas onkin kuin tiikerin kitaan vastustamattomasti marssiva tahdoton sielu. Banderaksen näyttelemä paparazzi Nicolas Bardo vastustelee, kiemurtelee ja yrittää päästä irti kauniista ja petollisesta Lilystä, mutta loistavasti näyttelevän Rebecca Romijn-Stamosin seireenin laulun lailla kutsuva olemus on liikaa niin miehille kuin naisillekin. Romijn-Stamosin näyttelemä “paha tyttö” on jotain muuta kuin pelkkä kohtalokas nainen: hän on miehet nielevä, äärettömän ristiriitainen ja itsensä kanssa taisteleva, lähes kuin jakomielinen, persoona. Hän on selviytyjä, joka tekee mitä tahansa, hinnalla millä hyvänsä. Tähän vastustamattomuuden verkkoon Banderaksenkin Nicolas sotkeutuu. Mies on muutenkin omiaan tämänkaltaisissa rooleissa: hieman erilaisen, mutta perusajatukseltaan samanlaisessa roolissa Sido minut! Ota minut! -elokuvassa näytellyt Banderas kiemurtelee ahdistuneesti ja uskottavasti kulmiensa alta rypistellen. Alkukantainen himo viettelijään käy viimeistään liian suureksi Damien Saezin loistavan Sexe-kappaleen aikana, jonka aikana mustasukkaisuus räjähtää kuuman sylitanssin seurauksena.

Femme Fatalen suola on kokonaisuus. Siinä ei ole yhtään heikkoa osa-aluetta, eikä juurikaan heikkoja hetkiä. Myös De Palman viljelevät pitkät kamera-ajot ovat tuntuvat välillä jopa nerokkailta ja oikeissa paikoissa ajoitetut hidastukset nostavat koko elokuvan tunnelmaa rajusti. Miljöökin näyttää äärimmäisen hyvältä: valaistus on tummasävyistä, tapahtumapaikkojen kontrastit ovat harkittuja ja toimivia sekä mahtavan musiikin säestämä tunnelma pitää jatkuvasti katsojan sydämestä kiinni kuin viimeistä päivää. Muutenkin elokuva on tarinaltaan miltei loppuun asti harkittu: ainoastaan hieman pliisu loppu riistää tältä elokuvalta täydet pisteet.