Iron Man

En ole lukenut elämäni aikana yhtäkään Iron Man-sarjakuvaa. Olin aina enemmän kiinnostunut Batmanista ja Spidermanista. Kiiltävän rautakuoren alla piileskelevä playboy ei vetänyt mielessäni vertoja piinatuille sankareille, jotka taistelivat niin henkisesti kuin fyysisesti kaksoiselämänsä kanssa. Onneksi ensivaikutelma uuteen sankariin on mitä mainioin. Iron Man ei elokuvana ole samanlaista synkistelyä kuin Burtonin oopperamainen goottilais-Batman, mutta se ei myöskään ole yhtä kepeä tai, noh, lapsenmielinen kuin Spiderman. Iron Man on aikuisempi, tai ainakin niin aikuinen kuin sarjisfilmatisointi jossa on robotteja voi ikinä olla. Mukana on pienimuotoista kommenttia Lähi-idän tilanteesta sekä Amerikan aseteollisuudesta ja sotakoneistosta, mutta ohjaaja Jon Favreau viisaasti tiedostaa, että kyseessä ei ole aihe-elokuva, vaan tarina yhden miehen itsensä löytämisestä, ja jättää turhan saarnaamisen minimiin. Elokuvan sydän on kuitenkin paikallaan, oli kyseessä sitten rautamiehen rakennettu tikitin tai ei.

Komedioista tunnettu ohjaaja ja näyttelijä Jon Favreau ei kertaakaan aiemmin ole urallaan ohjannut toimintaa tai mitään tämän mittakaavan spektaakkelia. Lopputulos on sen takia entistäkin vaikuttavampi; Iron Man nousee kertaheitolla sarjiselokuvien eliittiin. Tässä on mukaansatempaava, viihdyttävä, hauska ja kylmät väreet selkärangassa takaava seikkailuraina, jollaisille on aina tilaa.

Oli aika jolloin uhka Robert Downey Jr:in uran päättymisestä kokonaan oli suuri. Onneksi nämä synkät vuodet ovat kaukana takanapäin ja herraa on nähty kankailla viime vuosina kiitettävät määrät. Lahjakas ja karismaattinen rentun ja playboyn sekoitus, Downey Jr. on elokuvassa kuin kotonaan. Hän on Tony Starkille se mitä Tobey Maguire oli Peter Parkerille: tosielämän versio, joka ponnahtaa elämään sarjakuvan sivuilta. Downeyn keikarointi on viihdyttävää katseltavaa, joka kuitenkin tarjoaa oivan ponnahduslaudan tarinan kääntöpuolelle, jossa Stark tajuaa potentiaalinsa auttaa muita. Gwyneth Paltrown näyttelemä Pepper Potts on aikuinen ihastuksen kohde Starkille. Paltrown ja Downey Jr:in välillä on aitoa säkenöivää kemiaa, joka takaa elokuvalle aidon sykkivän sydämen Iron Manin rakennetun version rinnalle. Kaksikon sanailussa on samanhenkistä nokkeluutta kuin vanhoissa 50-luvun romanttisissa rainoissa, joissa dialogi on konekiväärimäisellä tahdilla taottua ees-taas nokkeluuksien vaihtamista. Jeff Bridges, joka voisi lukea puhelinluetteloa ja olla silti kiinnostava, nauttii häikäilemättömyydestään mehukkaassa roolissaan. Hänen motiivinsa saattavat olla sarjakuvamaisen pöhköjä, mutta niiden kyseenalaistaminen sarjiselokuvassa, joka asettaa maailmansa säännöt selkeästi yhdenlaisiksi heti alussa, on turhaa.

Elokuva on myös yllättävän hauska. Starkin laboratorio ja konepaja huokuu etäisesti Pixarin ja Miyazakin kaltaisten luomusten henkeä elävine koneineen ja personaallisen tietokoneen ansiosta. Starkin harjoittelujakso elokuvassa on riemastuttava, kiitos näiden yli-innokkaiden robottien. Favreaun ja näyttelijöiden koominen ajoitus on tarkkaan hiottua. Erityisesti Downey Jr. todistaa itsensä niin koomikkona kuin varteenotettavana toimintasankarina.

Toimintajaksot ovat kuitenkin elokuvan helmi. Iron Manin lentäminen on huumaavaa ja huikeaa katseltavaa. Vauhdikas takaa-ajo hävittäjien ja rautamiehen välillä asettaa rimaa korkealle tulevien ilmataistelujen kohdalla. Favreau todistaa itsensä päteväksi ja nokkelaksi toiminnan kuvaajaksi, ja rakentaa pienistä tilanteista erinomaisia lisiä toiminnan keskelle, jotka antavat Iron Manin maailmalle oman merkkinsä. Rautapuku itse on tarkasti mallinnettu ja realisoitu kokonaisuus, joka herättää muistikuvia Robocopista ja japanilaisesta animaatiosta. Downey Jr:in siirtyminen Starkista Iron Maniin on saumatonta ja uskottavaa.

Iron Man on selkeä ensimmäinen osa tarinaa. Loppu suorastaan huutaa jatko-osaa, puhumattakaan lukuisista viittauksista muihin Marvel-sarjakuvien hahmoihin, joiden läsnäoloa lupaillaan tuleviin rautamiehen seikkailuihin. Voisi jopa sanoa, että Favreaulla on liian kiire loppua kohden saattaa ensimmäinen osa päätökseen voidakseen keskittyä jatko-osien suunnitteluun. Juuri tämä pienoinen hutaisten tehty päätösosuus rokottaa elokuvalta armotta pisteen.

Iron Man on juuri sellainen elokuva jota tosikot vihaavat. Se on häpeilemättömän suoraviivainen ja anteeksipyytelemätön viihdepaukku, joka ei tarjoa illalliskutsuille hehkeää sananhelinää metatasoista tai postmodernin kuvataiteen intertekstuaalisuudesta. Sen sijaan se tarjoaa juuri sitä viihdettä, mitä suurin osa etsii perjantai-iltaansa. Se ei mullista minkäänlaista tarinankerrontaa tai esitä muutenkaan mitään muuta kuin parituntista eskapismia maailmasta. Hyvä niin. Sillä tässä ja nyt Iron Man on erinomainen tapa nauttia illasta.

Yhteenveto
Favreaun pitkään hautunut projekti tuottaa tulosta: Iron Man on alkukesän viihdepaukku jolle toivoo pitkää ikää ja menestystä. Tästä on hyvä jatkaa.