Pahuus

Niin. Osataan sitä Ruotsissakin elokuvia tehdä. Tästä hyvänä todisteena on vuonna 2003 valmistunut Pahuus (Ondskan), joka on tehty Jan Guilloun romaanin pohjalta. Mikael Håfström on tehnyt elokuvasta mielenkiintoisen ja hyvin koossa pysyvän paketin, joka naulitsee katsojansa kotisohvaan kiinni miltei aina loppuminuuteille saakka. Pahuus onkin pahuksen hyvä leffa, jota kelpaa katsella kenties toistekin.

Hyvässä elokuvassa on aina hyvät näyttelijät. Mitään poikkeusta Pahuus ei tässä suhteessa tee ja katsoja voikin hyvällä omallatunnolla todeta katsovansa erittäin laadukasta näyttelemistä. Ohjaaja Håfström on ilmeisesti löytänyt elokuvan rooleihin juuri haluamansa kaltaiset näyttelijät, jotka pystyvät noudattamaan ohjaajan ja käsikirjoituksen oikkuja pilkulleen. Ehkä mielenkiintoisin seikka näyttelijöistä on se, että mukaan on eksynyt pari suomalaistakin näyttelijää, kuten esimerkiksi merkittävässä roolissa oleva Linda Gyllenberg, joka on aikaisemmin näytellyt mm. Hovimäki -sarjassa ja Kuutamolla -elokuvassa. Mitä kuitenkin tulee elokuvan näyttelijöihin, niin muutamat näyttelijät tekevät elokuvasta todellisen elokuvan. Nämä ovat pääosien esittäjät Andreas Wilson ja Gustaf Skarsgård.

Varsinkin päähenkilön, Erik Pontin, tuskaista tarinaa kohti päästötodistusta näyttelevän Andreas Wilsonin suoritusta on ilo seurata. Hänen näyttelemänsä Erik on muutenkin todella kiinnostava hahmo. Kotonaan kokemiansa traumoja muille kostava, isätön, älykäs ja väkivaltainen Erik on kuin pommi valmiina räjähtämään. Onneksi kuitenkin Erikin äiti (Marie Richardson) saa Erikin tajuamaan tulevaisuutensa puolesta ja niinpä Erikin matka käy yksityiskouluun, jossa hänet ottaa vastaan oppilaskunnan puheenjohtajaa, Otto Sirverhielmiä, näyttelevä Gustaf Skarsgård. Yhteenotto lipevän ja aatelisuudestaan ylpeän Sirverhielmin kanssa on väistämätön ja Erik voikin todeta pahuuden muotoja olevan monenlaisia. Vielä kun mukaan sotketaan väistämätön ystävystyminen huonetoverin ja koulun nörtin, Pierre Tanguyn, kanssa ja orastava ensirakkaus keittäjään, on todellinen tunteiden sekamelska valmis. Se on tarkemmin sellainen soppa, johon katsoja jää tahtomattaankin kiinni. Ehkä kaikkein hassuinta on kuitenkin todeta itsensä “taistelevan” Erikin puolesta.

Pahuus on tunteisiin vetoava elokuva. Se saa eritoten katsojan jännittämään päähenkilön puolesta mitä erilaisemmissa tilanteissa. Toisin sanoen elokuvaan eläytyy erinomaisesti mukaan ja kokee päähenkilön kokemat vääryydet ominaan. Mahan pohjalta viimeistään kouraisee siinä vaiheessa kun Erikiä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja adrenaliiniryöppy kasvaa huippuunsa, kun Erik on viimeinkin kasvokkain kiusaajiensa kanssa. Pahuutta voi helpostikin verrata elokuvaksi, jossa hyvä voittaa pahan ja oikeudenmukaisuus voittaa vastakohtansa. Se ei silti ole pelkkää hyvää mieltä, vaan elokuva, joka näyttää jälleen kerran kuinka vaikeuksien kautta päästään voittoon, kun vain uskaltaa ottaa ohjat käsiinsä omassa elämässään. Lisää tälläistä!