Kyttäkaksikko

Vuosikymmenen ajan kadoksissa olleet elokuvat on hauska löytää uudelleen. Omalta kohdaltani kadonneita tai ehkä mielumminkin unohdettuja elokuvia tupsahtaa menneisyydestä melko harvakseen. Tylsistyttävän ja yksinäisen illan yllätti televisiosta tullut K-9, joka ei vielä nimellään saanut hälyytyskelloja soimaan päässäni. Sekoitin elokuvan Burt Reynoldsin etsiväelokuvaan Cop and ½ (1993), jossa nuori poika ja kovis-Burt pönttöilevät rikollisten perässä. Ei kestänyt kauaakaan tajuta, että kyseessä on elokuva, jota kelailin räpsyvältä vhs-kasetilta joskus antiikin aikaan useaan otteeseen.

K-9 on 1989 valmistunut toimintakomedia, jonka pääosassa häärää suurta läpimurtoaan ikuisiksi ajoiksi odottamaan jäänyt, kuuluisan John veljensä langettamaan jättivarjoon eksynyt James Belushi sekä fantastinen saksanpaimenkoira Jerry Lee.

Michael Dooley (James Belushi) on kovaotteinen poliisi San Fransiscosta. Dooley on jahdannut menestyvää rikollispomoa, Lymania (Kevin Tighe) kaksi vuotta huonolla menestyksellä kunnes Lyman tuo maahan suuren huumelähetyksen, josta Dooley saa vihiä. Dooley päättää paljastaa huumelähetyksen ja näin napata jahtaamansa rikollispomo. Dooley työskentelee yksin, mutta suuren huumelähetyksen löytämiseksi tarvitaan hyvähajuaistinen pari. Tässä tapauksessa se on koiratarhojen pahamaineisin hauva Jerry Lee, jonka avulla Dooley saa jahtaamansa rikollispomon nalkkiin.

Kuten jokaisessa hyvässä, huonossa ja keskivertaisessa poliisikomediassa on ideana, tehdään poliisiparin yhteiselosta täyttä helvettiä. Dooleyn ja Jerry Leen kemiat eivät luonnollisestikaan toimi alkuunkaan ja tälle pohjalle kasataankin miltei kaikki elokuvan huumoripitoinen anti. Dooley on sanavalmis, työlleen omistautuva kahjon maineessa elävä poliisi eikä luonnollisesti tykkää eläimistä. Paitsi ehkä kaloista. Mikäpä sen hauskempaa kuin ahtaa miehelle matkaan ailahteleva, chiliä syövä huumekoira.

Jerry Leen ja Dooleyn yhteenlyöttäytyminen aiheuttaa aluksi huvittuneisuutta, mutta tekijät eivät selvästikään ole löytäneet sopivaa tasapainoa vakavan rikoselokuvan ja hassunhauskan poliisikomedian välimaastosta. Tästä syystä K-9 onkin pääasiallisesti Dooleyn ja Jerry Leen show, jossa ei haaskata aikaa pahisten tai minkään muun hahmon syventämiseen. Sitä en tosin odottanutkaan. Dooley nappaa koiran mukaansa, muttei periaatteessa tarvitse tätä kuin aivan ensimmäisessä varastoratsiassa, jonka jälkeen koiran oikea funktio jää täysin turhaksi. Jerry Lee vain ääntelee liioitellusti Dooleyn kuittaillessa jokaisesta päähän pälkähtävästä asiasta aivan kuin ihmiselle ikään. Dooleyn ja Jerry Leen koettelemukset tuovat kaksikkoa yhteen ja lopuksi ollaankin parhaita kavereita. Elokuvan lopun haikeudet upposivat osittain, koska koiran kohtalo kiinnostaa ja koskettaa paperinohuita henkilöhahmoja huomattavasti enemmän.

Kuten alkuun mainitsin on kyseessä elokuva, jota juniorina kelailin läpi enemmän kuin olisi ehkä pitänyt. Lapsena elokuva oli kevyt, hauska, toiminnallinen. Nyt jälkeenpäin elokuva on edelleen sopivan kevyt, mutta naurattaa, huvittaa sekä hymyilyttää vain muutamissa Dooleyn ja Jerry Leen yhteisissä kohtauksissa. Toisella katsomiskerralla tuskin niissäkään. Elokuvassa huomiota herätti poikkeuksellisen taidokas kuvaus, joka on Austraalian taidokkaimman kuvaajan Dean Semlerin käsialaa. Siihen en osannut kiinnittää huomiota kersana, mutta nykypäivänä on ilo löytää vanhoista ”klassikoista” jotain oikeasti hyvää.