Exit wounds

Steven Seagal on omalla omaperäisellä tavallaan aivan mahtava näyttelijä ja show-mies. Vaikka nykyään mies tuuttaa vuosittain ulos pelkkää paskaa, niin aika moni elokuva on anteeksipyydetty komediallisia elementtejä sisältävällä Exit Woundsilla (2001), jossa Steven vetää lättyyn kaikkea liikkuvaa ja pyytelee myöhemmin anteeksi jos silloinkaan. Suhteellisen nimekkäillä sivuosilla maustettu (Bruce McGill, Bill Duke ja vaikkapa uraansa aloitellut Eva Mendes) elokuva on jotain niin hienoa, että Anthony Andersonin energiset läpät tuntuvat Seagalin riehumisen ohella mahtavilta. Kun Steven vielä repii jossain vaiheessa elokuvaa pulpetin palasiksi ja sanoo, että “this is my happy face”, niin positiivinen hymiöpeukku alkaa kotisohvalla nousta kattoa kohti.

Vaikka Seagalin elokuvissa ei tarvitse hirveästi päätään vaivata juonen kanssa, niin kerrottakoon nyt lyhyesti Exit Woundsin juoni. Steven on yllättäen elokuvassa poliisi ja hyvä jätkä, joka maagisen katseensa (samanlaista katseesta jaksetaan jauhaa jaksosta toiseen Steven Seagal: Amerikan sheriffi tosi-tv-sarjassa. Ja ei, tämä ei ole edes vitsi) ansiosta pelastaa Yhdysvaltain varapresidentin varmalta kuolemalta. Vaikka Seagalin näyttelemää Orinia voisi elokuvassa kutsua heti ensimetreiltä sankariksi, ovat miehen esimiehet kuitenkin eri mieltä. Orin lähetetään pahamaineiseen 15. piiriin, jota johtaa Jill Hennessyn näyttelemä hottis-komentaja. Lihaksikkaiden sekopäiden (poliisien) kanssa lähinnä suihkutiloissa pyörivä (poliisin katutyötä on elokuvasta turha etsiä) Orin pysyy silti omalla ristiretkellään rikollisia vastaan. Varsinaiseksi päähänpinttymäksi nousee räppäri DMX:n näyttelemä Latrell ja 50 kadonnutta heroiinikiloa. Kyllä: tiedossa on läskiin vetämistä niin kadulla, yökerhossa, poliisilaitoksella, pakettiautossa ja monissa muissa paikoissa vailla minkäänlaista päämäärää.

Viime vuosien elokuvissa Seagalin näyttelemisessä ei ole ollut paljoa hurrattavaa, mutta Exit Woundsissa mies sentään yrittää. Hän on näköjään tiedostanut täysin elokuvan tekijöiden ohella, että puolivakavaa touhua täytyy seurata leikkiminen omalla kustannuksella. Niinpä Steven vetää hienosti kerran mainitun “happy face”-kohtauksen, sekä muun muassa toimii kyllästyneen näköisenä liikennepoliisina. Kun mukaan lasketaan vielä mukavilta näyttäviä -ja samalla ylikorostettuja- taistelukohtauksia, niin Seagalin mielestä homma on varmasti paketissa. Kun samaan ruukkuun istutetaan vielä Greyn Anatomiassa loistanut Isaiah Washington, sekä Anthony Andersonin väsymättömät läpät on koossa näyttelijöiltään yllättävän onnistunut Seagal-elokuva.

Exit Wounds näyttää ja maistuu Seagal-elokuvalta: se on täynnä päätöntä koheltamista, jota on höystetty sopivalla määrällä K-18 leimaan oikeuttavaa väkivaltaa ja seksiä. Niinpä kuin varkain Steven nähdään kerran strippi-klubilla ja toisen kerran yökerhossa, jossa katsojalle esitellään koko kirjo hyvärunkoisia naisia. Arvostusta elokuvassa löytyy myös siitä, ettei Andrzej Bartkowiakin ohjaama elokuva edes yritä ottaa itseänsä vakavasti. Siinä missä tyyliin Hurjapäät oli teko-coolia muovista sekoilua, on Exit Wounds omalla tavalla tahallaan tehty huonosti. Ja käypä katsojalla sekin mielessä, että tälläinenkö poliisi Steven Seagal haluaisi oikeasti olla? Tuskinpa kuitenkaan, mutta jollain periaatteen tasolla elokuva muistuttaa hyvin paljon miehen tuottamaa televisio-sarjaa.