Looney toons – taas kehissä

Ah, kuinka kaipaankaan niitä lauantaiaamuja, jolloin kömmin television eteen karkkipussin kanssa ja nautin piirrettyjen värikkäästä ja vauhdikkaasta maailmasta. Ikävä näitä muistoja kohtaan vain kasvoi kun katsoin elokuvan Looney toons – taas kehissä.

DJ Drake (varsin yksipuolinen Brendan Fraser) on jokamies, joka työskentelee Warner-studiolla vartijana, mutta haaveilee stunt-miehen urasta.. Jatkuvat toilailut ja animaatiohahmojen saalistaminen johtavat kuitenkin potkuihin. Repe Sorsakin ottaa lopputilin ja saa peräänsä studiopomon Katen (varsin yksipuolinen Jenna Elfman). Varsinainen seikkailu saa alkunsa, kun DJ:n isä Damien Drake (Timothy Dalton parodioimassa itseään), salainen agentti pyytää poikansa apuun Sinisen timantin metsästyksessä. Paha Hra. Chairman (yllättävän valju Steve Martin) haluaa myöskin timantin itselleen. Alkaa matka kohti Las Vegasia ja seikkailua, joka ei lopulta tunnu missään.

Lasten elokuvien teko onkin aika kinkkistä touhua. Niiden tulisi olla ennen kaikkea lapsia viihdyttäviä, mutta samalla aikuistenkin tulisi viihtyä niiden parissa.

Tässäkin tapauksessa ongelma on ilmeinen: elokuvassa on loputtomasti irtovitsejä (esim. Brendan Fraserin näyttelemä DJ puhuu Brendan Fraserille), joita lapset eivät välttämättä tajua ja aikuiset eivät niille naura. Mitä siis jää jäljelle? Kallis ja suht näyttävä ajanhukka.

Hahmojen maailma on tietysti energinen ja vauhdikas. Brendan Fraser tekee sen mitä pystyy kantaakseen johtohahmon viittaa, mutta sortuu omiin kliseisiinsä. Jos näit Viidakon Ykän, et halua nähdä Fraseria uudestaan samanlaisessa idioottiroolissa. Pirtsakka Jenna Elfman oli kyllä tyttö paikallaan Dharma & Greg-sitcomissa, mutta elokuvissa hän ei tunnu löytävän paikkaansa. Steve Martin on hyvä valinta sätkivän pahantekijän rooliin, mutta miehestä ei vain saa otetta. Timothy Dalton tekee elokuvan jykevimmän roolin, mutta ei mitään erikoista.

Piirroshahmotkin olivat menettäneet hohtonsa jo Space jam-kammotuksen aikoihin. Mukavaa on kylläkin se, että elokuvassa kierrätetään muutamaan otteeseen vanhaa jäniskausi/sorsakausi-klassikkovitsiä. En epäile, että lapset viihtyisivät hahmojen parissa, mutta varttuneempi kansa haluaa takaisin sen vanhan kunnon tunnelman.

Sarjakuvafriikki Joe Dante (ohjannut mm. Gremlins-elokuvat) tekee kyllä silloin tällöin komeaa työtä, mutta tällä kertaa tuntuu, kuin elokuva ei olisi ollut hänen käsissään. Yhdeksäänkymmeneen minuuttiin on ahdettu niin suuri määrä vitsejä ja hahmoja, että ei siitä sillisalaatista saa kukaan yhtään mitään aikaiseksi.

Ajan myötä vanhat klassikot kuolevat, kun uudet sukupolvet kasvavat aina vain toiminnallisempien ja vauhdikkaampien animaatioiden parissa. Looney toons – taas kehissä on kuin vanha rakas auto, jota älykääpiöamikset ovat tunanneet. Suuri ja äänekäs elokuva, joka ei jätä jälkeä katsojaan ja unohtuu nopeasti.